Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?
"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.
"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle minusta…"
"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin — — —"
"Mitä silloin?"
"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti nöyryytätte itseänne."
Silloin naurahti hän äkkiä.
"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"
Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin oli parempi elää ilman rakkautta.
"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista rakkautta."