Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.
"Minä lähdenkin jo."
Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää mitään ja minuun katsomatta.
Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta? Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina, loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi, minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä, joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin täytyi sitä peljätä.
Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.
Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen, hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi, katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi! Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa, enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa. Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni, juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin, mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?
Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija. Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä. Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan, olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua, täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.
Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua. Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?
Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia, Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin, jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa, näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä, kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta, niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.
Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin, joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui, saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."