Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu. Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia. Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten tuli sovittu ilta.
Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia, vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka johti meidät sisään.
Seura ei ollut varsin suuri, mutta pienenpuoleisissa suojissa oli kuitenkin hiukan ahdasta, kunnes musiikkihuoneen ovet avattiin. Täällä oli tilavaa ja näytti kaikki uudelta, piano, nuottikaapit, lamput ja tuolit; vain seinillä olevat taulut olivat täälläkin vanhoja.
Soittajatoverini olivat jo saapuvilla, asetimme nuottijalustamme kuntoon ja aloimme virittää viulujamme. Silloin aukeni kauimpana takana oleva ovi ja vasta puolittain valaistuun huoneeseen astui vaaleihin puettu nainen. Molemmat herrat tervehtivät häntä erinomaisen kohteliaasti, näin että se oli Imthorin tytär. Hän katsoi minuun silmänräpäyksen ajan kysyvästi, sitten hän, ennenkuin vielä olin ennättänyt tulla esitetyksi, ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Tunnen teidät jo, olette herra Kuhn? Tervetuloa!"
Kaunis tyttö oli heti sisäänastuessaan tehnyt minuun vaikutuksen, ja nyt kaikui hänen äänensä niin kirkkaana ja ystävällisenä, että minä sydämellisesti puristin hänen tarjottua kättänsä ja katsoin tyytyväisenä hänen silmiinsä, jotka tervehtivät minua ystävällisesti.
"Iloitsen jo edeltäpäin triostanne", sanoi hän hymyillen, ikäänkuin olisi hän odottanutkin minun olevan sellaisen kuin olin ja kuin olisi hän ollut tyytyväinen.
"Samoin minäkin", vastasin minä tietämättä mitä sanoin ja katsahdin häneen uudelleen; hän nyökäytti päätään. Sitten jatkoi hän matkaansa salista, ja minä katsoin hänen jälkeensä. Pian tämän jälkeen tuli hän takaisin, isänsä käsipuolessa, ja heidän jäljessään saapui seura. Me kolme istuimme jo telineittemme ääressä valmiina. Vieraat istuutuivat, muutamat tuttavat nyökäyttivät minulle tervehdykseksi päätänsä, isäntä ojensi minulle kätensä, ja kun kaikki olivat istuutuneet, sammuivat sähkövalot ja palamaan jäivät vain kynttilät nuottitelineittemme yläpuolella.
Olin miltei unohtanut musiikkini. Etsin salin takaosasta neiti Gertrudia, joka istui hämärässä nojaten erästä kirjatelinettä vastaan. Hänen tummanvaaleat hiuksensa näyttivät miltei mustilta, hänen silmiänsä en nähnyt. Nyt laskin hiljaa tahdin ja annoin merkin päälläni, ja me viritimme levein vedoin andanten.
Nyt soittaessani tuli minun hyvä olla, keinuin itse mukana tahdissa ja leijuin vapaana, sointuen yhteen sävelvirtojen kanssa, jotka tuntuivat minusta kaikki aivan uusilta ja ikäänkuin tässä silmänräpäyksessä keksityiltä. Minun ajatukseni Gertrud Imthorista yhtyivät puhtaasti ja häiriintymättä ajatuksiini musiikista, liikutin käyrääni ja annoin silmilläni ohjeita, kauniisti ja tasaisesti virtasi soitto ilmoille ja otti minut mukaansa, rakensi kultaisen sillan Gertrudin luokse, jota en voinut enää nähdä ja jota en enää kaivannutkaan nähdä. Annoin hänelle soittoni ja hengenvetoni, ajatukseni ja sydämenlyöntini, niinkuin aamuvaeltaja antautuu varhaisen päivän kuulakkuuteen ja niittyjen loistoon. Ja hyvinvoinnin ja sävelten kohoavan voiman ohella paisutti mieltäni ihmeellinen onnentunne siitä, että nyt näin äkkiä tiesin, mitä rakkaus oli. Se ei ollut mikään uusi tunne, vain ikivanhojen aavistusten kirkastamista ja selkenemistä, niiden paluuta vanhaan kotimaahansa.
Ensimäinen osa oli lopussa; soin itselleni vain minuutin väliajan. Hiljaa kaikuivat kielten virityksestä syntyneet äänet, jännittyneiden kasvojen ja nyökkäävien päiden yli näin silmänräpäyksen ajan tummanvaalean pään, lempeän, kirkkaan otsan ja kirkkaanpunaisen, ankaran suun; sitten koputin hiljaa telineeseen, ja me alotimme toisen osan, joka minun mielestäni on onnistunein. Soittajat lämpenivät, laulun kasvava kaihomielisyys teki rauhattomia kaarroksia, lenteli epäröivin siivin ympäri, etsi ja häipyi arkaan valitukseen. Syvänä ja lämpöisenä otti sello säveleen haltuunsa, kohotti sen voimallisesti ja hartaasti, kantoi sen sitten soinnuttomasti uuteen, synkempään äänilajiin ja lopetti sen epätoivoisena puoleksi raivoisaan bassoon.