Tämä toinen osa oli minun itsetunnustukseni, minun kaipuuni ja tyytymättömyyteni tunnustus Kolmannen osan tarkotus oli kuvata lunastusta ja päämäärän saavuttamista. Mutta tästä illasta saakka tiesin, ettei se ollut mitään, ja sivuutin sen huolettomasti kuin ainakin asian, joka oli jäänyt taakseni. Sillä luulin nyt tietäväni tarkasti, mitenkä vapahduksen olisi pitänyt soida, mitenkä loiston ja rauhan olisi pitänyt puhjeta myrskyisästä äänten pauhusta, valon synkistä pilvistä. Mitään tästä kaikesta ei ollut trioni kolmannessa osassa, se oli vain kasvaneiden epäsointujen lieventävä vaimentuminen ja yritys selventää ja kiihdyttää vanhaa perussävelmää. Siitä, mikä minussa itsessäni nyt loisti ja lauloi, ei siinä ollut säveltä eikä väläystäkään, ja minua ihmetytti, ettei kukaan huomannut sitä.
Trioni oli lopussa. Nyökäytin päätäni kahdelle toverilleni ja panin viuluni pois. Valot syttyivät jälleen, vieraat alkoivat liikkua, useat tulivat luokseni tavanmukaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin ja arvosteluin, osottaakseen olevansa asiantuntijoita. Teoksen pääpuutteesta ei kukaan huomauttanut.
Jakaannuttiin useampiin huoneisiin, nautittiin teetä, viiniä ja leivoksia, herrojen huoneessa tupakoitiin. Kului tunti ja vielä toinenkin. Silloin vihdoinkin, minun enää tuskin odottaessanikaan, Gertrud seisoi luonani ja ojensi minulle kätensä.
"Miellyttikö se teitä?" kysyin.
"Kyllä, se oli kaunis", sanoi hän nyökäyttäen päätään. Mutta minä näin, että hän ajatteli enempääkin. Senvuoksi sanoin: "Tarkotatte toista osaa. Muuhan ei ole minkään arvoista."
Silloin katsoi hän minua jälleen uteliaasti silmiin kypsyneen naisen älykkyys katseessaan ja sanoi: "Tiedätte siis sen itse. Ensimäinen osa on hyvää musiikkia, eikö totta? Toinen osa paisuu mahtavaksi ja leveäksi ja vaatii kolmannelta liian paljon. Näki teidän soittamistavastannekin, milloin todella olette mukana, milloin ette."
Minun oli mieluista kuulla, että hänen kirkkaat, hyvät silmänsä olivat seuranneet minua tietämättäni. Ja ajattelin jo tänä tuttavuutemme ensimäisenä iltana, että olisi autuasta viettää kokonainen elämä tuon kauniin ja vilpittömän katseen alla, että silloin olisi mahdotonta milloinkaan tehdä tai ajatella mitään huonoa. Ja tuosta illasta saakka tiesin, että minun eheyden ja lempeän sopusoinnun kaipuulleni oli jossain löydettävissä tyydytys ja että maailmassa oli joku, jonka katseeseen ja ääneen jokainen suonentykähdys ja jokainen hengenveto minussa vastasi puhtaasti ja sydämellisesti.
Myöskin hän tajusi heti minussa oman olentonsa ystävällisen ja puhtaan heijastuksen ja osotti minulle ensi hetkestä alkaen tyyntä luottavaisuutta, joka sai hänet avautumaan minulle teeskentelemättömänä ja pelkäämättä väärinkäsitystä tai luottamuksen väärinkäyttämistä. Hänestä tuli heti läheinen ystävä minulle, mikä on näin nopeasti mahdollista vain nuorille ja vähän turmeltuneille ihmisille. Tähän saakka olin tosin silloin tällöin ollut rakastunut, mutta kuitenkin aina — ja varsinkin minulle sattuneen onnettomuuden jälkeen aroin, kaihosin ja epävarmoin tuntein. Nyt oli rakastuneisuuden sijaan tullut rakkaus, ja minusta näytti siltä kuin olisi hieno harmaa harso pudonnut silmiltäni ja maailma ollut edessäni jumalaisessa alkuperäisyyden hohteessaan, niin kuin lasten silmissä tai sellaisena kuin se on paratiisiunelmissamme.
Gertrud oli siihen aikaan tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, solakka ja terve kuin nuori puu ja oli koskemattomana kulkenut tyttö-iän tavallisten turhamaisuuksien ohi, seuraten omaa ylhäistä olentoansa kuin varmasti etenevää säveltä. Sydämelleni teki hyvää, että tiesin sellaisen olennon elävän tässä puutteellisessa maailmassa, enkä edes ajatellutkaan mitään sellaista että vangitsisin hänet ja ottaisin hänet yksin itselleni. Iloitsin saadessani hiukan olla osallisena hänen kauniista nuoruudestansa ja alusta alkaen tietäissäni kuuluvani hänen hyviin ystäviinsä.
Tämän illan jälkeisenä yönä valvoin myöhään. Mutta minua ei vaivannut kuume eikä levottomuus, vaan makasin unta haluamatta, koska tunsin kevääni tulleen ja sydämeni pitkien harharetkien ja talviaikojen jälkeen olevan oikealla tiellä. Huoneeseeni virtasi kalpea yönhohde; kaikki elämän ja taiteen päämäärät olivat edessäni läheisinä ja selvinä, tajusin elämäni useasti kadoksiin häipyneen säveleen ja salaisen tahdin aukottomasti aina lapsuusvuosiini saakka. Ja kun tahdoin pidättää ja koota yhteen tämän unentapaisen kirkkauden ja tunteen tiivistyneen täyteläisyyden ja mainita sitä nimeltä, niin lausuin nimen Gertrud. Tämä nimi huulillani nukahdin aamupuolella yötä ja nousin päivän valjetessa ylös reippaana ja virkistyneenä kuin pitkän unen jälkeen.