Silloin muistuivat mieleeni viimeaikojen alakuloiset ja myöskin ylpeät ajatukset, ja minä huomasin, mitä minulta oli puuttunut. Tänään ei minua vaivannut eikä tuskastuttanut enää mikään, korvissani soi jälleen suuri harmonia ja uneksin jälleen nuoruudenunelmaani avaruuksien soitannosta. Askeleeni ja ajatukseni ja hengitykseni tapahtuivat jälleen salaisen sävelmän tahdissa, elämällä oli jälleen tarkotus, ja etäisyys oli aamuruskon kultaama. Ei kukaan huomannut tapahtunutta muutosta, kukaan ei ollut minulle tarpeeksi läheinen. Vain Teiser, suuri lapsi, nyhkäisi minua teatterissa harjotuksen aikana iloisesti kylkeen ja sanoi: "Nukuitte hyvin tänä yönä, eikö totta?" Mietin, millä tavalla minä voisin ilahduttaa häntä, ja kysyin seuraavalla väliajalla: "Teiser, mihin matkustatte tänä kesänä?" Silloin nauroi hän ujosti ja punastui kuin morsian, jolta kysytään hääpäivää, ja sanoi: "Hyvä jumala, siihen on vielä pitkältä aikaa! Mutta katsokaahan, täällä minulla on jo liput." Hän löi kädellään rintataskuunsa. "Tällä kertaa lähdetään Bodenjärveltä: Reininlaakso, Liechtensteinin ruhtinaskunta, Chur, Albula, Ylä-Engadin, Maloja, Bergell, Comojärvi. Paluutiestä en vielä ole selvillä."
Hän kohotti jälleen viulun poskelleen ja heitti minuun vielä nopean onnellisen katseen harmaansinisistä lapsensilmistään, jotka eivät näyttäneet vielä milloinkaan nähneen mitään maailman liasta ja tuskasta. Ja minä tunsin itseni veljeksi hänen kanssaan, ja samoin kuin hän iloitsi suuresta, viikkoja kestävästä jalkamatkastaan, vapaudesta ja huolettomasta kanssakäymisestä auringon, ilman ja maan seurassa, niin iloitsin minäkin uudelleen kaikista elämäni teistä, jotka olivat edessäni kuin vastasyntyneen auringon kirkastamina ja joita minä mielin käydä pää pystyssä, kirkkain silmin ja puhtain sydämin.
Nyt kun luon katseeni takaisin tähän aikaan, on se kaikki jo etäällä takanani, elämäni aamupuolella, mutta jotain silloisesta valosta on yhä vieläkin teilläni, vaikkei se enää hohdakaan yhtä nuorena ja hymyilevänä, ja tänä päivänä niinkuin silloinkin on lohdutukseni ja tekee minulle alakuloisina hetkinä hyvää ja poistaa pölyn sielustani, kun lausun itselleni Gertrudin nimen ja ajattelen häntä sellaisena kuin hän silloin tuli luokseni isänsä musiikkisalissa, kepeänä kuin lintu ja luottavaisena kuin ystävä.
Nyt kävin jälleen myöskin Muothin luona, jota olin mahdollisuuden mukaan vältellyt kauniin Lotten kiusallisen tunnustuksen jälkeen. Muoth oli huomannut sen ja oli, niinkuin tiesin, liiaksi ylpeä ja myöskin liiaksi välinpitämätön pitääkseen lukua siitä. Sillätavoin emme enää kuukausiin olleet tavanneet toisiamme kahden kesken. Nyt, kun olin täynnä uutta luottamusta elämään ja täynnä hyviä aikomuksia, näytti minusta ennen kaikkea tarpeelliselta jälleen koettaa lähestyä laiminlyötyä ystävääni. Aiheen siihen antoi uusi laulu, jonka olin säveltänyt; päätin omistaa sen hänelle. Se oli tuon laviinilaulun tapainen, josta hän niin paljon piti, ja teksti kuului:
Ma sammuttanut olen kynttilät,
Yö viileänä virtaa ikkunoista.
Mua syleillen kuin ystävä ja veli,
Min vertaista ei toista.
Me sairastamme samaa ikävää,
Me käymme aavistaen unelmoissa
Ja aikaa vanhaa muistelemme yhä
Omassa taaton ko'issa.
Kirjoitin tästä siistin jäljennöksen ja siihen sanat: "Omistettu ystävälleni Heinrich Muothille."
Se mukanani läksin hänen luokseen sellaiseen aikaan, jolloin varmasti tiesin tapaavani hänet kotoa. Aivan oikein kaikuikin hänen laulunsa minua vastaan, hän astuskeli suuressa huoneessaan edestakaisin ja harjoitteli. Hän otti minut vastaan tyynesti.
"Kas, herra Kuhn! Luulin jo, ett'ette tule enää lainkaan."
"Totta kai", sanoin minä, "tässä olen. Mitenkä menee?"