Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin. Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan, nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen, huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton; vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan koettanut löytää.
Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea, ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.
Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo parantumiseni aika teki minulle hyvää.
Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä. Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa. Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun. Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat hämillemme.
Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen, sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.
Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan, joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.
Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani. Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön; sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa. Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten kuorojen laulua.
Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti. Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni, ja että tuo ajatus ilahdutti minua.
"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän hiukan pelokkaasti.
"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."