Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää. Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.

"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein vähimmän nyt — — — mutta ajattelemme, että jos kenties olisit pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä arvelet itse?"

Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia, elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään! En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.

Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.

Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle johtaneet.

Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen. Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni, jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni, ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta, mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen", jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.

Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi, että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän, että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan, vaikka oli pyhästi luvannut.

Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista, ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni aivan vieraana.

Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi, minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta, tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan, koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.

Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään, puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni, ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana, että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen, samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon heräämässä.