Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."
Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut, voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen, että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän, mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä, sen toki säästin.
Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui — sisään, katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös, otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.
Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä, ajattelin, ja avasin sen.
Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä, kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.
Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa, katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.
Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita. Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran tahto?"
Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista. Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin, ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne, minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki, ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli mieletöntä, mutta siten oli laita.
Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.
Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.