Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.
"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää minusta, ja myöskin Heinrichista!"
Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja, minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää, kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat, jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla. Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää; sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.
Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki; minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen. Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen, ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön tuska, jota pakenin.
Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta, avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä minun ja vapautuksen välillä.
Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni. Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa huonettani.
Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."
Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua, kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.
Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli? Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.
Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne. Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan tähteeksi.