"Suokaa anteeksi, Gertrud", sanoin päättävästi, "että minun vielä kerran täytyy kiusata teitä. Kirjotin teille kesällä erään kirjeen — voinko nyt saada vastauksen siihen? Minun täytyy matkustaa, kenties pitkäksi ajaksi, muuten olisin odottanut, kunnes te itse…"
Kun hän vaaleni ja katsoi minuun kummastuneena, jatkoin auttaakseni häntä: "Eikö totta, teidän täytyy vastata kieltävästi? Olen sitä aavistanut. Halusin saada vain varmuuden."
Hän nyökäytti päätään surullisena.
"Onko se Heinrich?" kysyin minä.
Ja nyökäytti jälleen, ja äkkiä hän pelästyi ja tarttui käteeni.
"Antakaa minulle anteeksi! Elkääkä tehkö hänelle mitään!"
"Sellaista ei minulla ole mielessäni, olkaa levollinen", sanoin minä, ja minun täytyi hymyillä, sillä mieleeni muistuivat Marion ja Lotte, jotka myöskin yhtä pelokkaina riippuivat kiinni hänessä ja joita hän oli lyönyt. Ehkä löisi hän myöskin Gertrudia, tuhoisi koko tämän ihanan ylevyyden ja hänen luottavaisen olemuksensa.
"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni; tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."
Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä itseäni.
Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita hän rakastaa!"