Tein kuitenkin tällaisia havaintoja sangen harvoin, toisin ajoin näytti Gertrud niin iloiselta ja säteilevältä kuin koskaan, niin että pidin havaintojani kuvitteluina tai johtuneina ohimenevästä pahoinvoinnista. Vain kerran pelästyin todella. Hän istui, erään talon tuttavan soittaessa Beethovenia, taaksepäin nojautuneena varjossa ja luuli nähtävästi olevansa aivan huomaamattomana. Aikaisemmin, kirkkaassa valaistuksessa ollessaan vieraiden joukossa oli hän alati näyttänyt huolettomalta ja iloiselta. Mutta nyt, itseensä vetäytyneenä ja nähtävästi tuntematta minkäänlaista musiikin vaikutusta, antoi hän tämän ilmeen väistyä ja sen sijalle tuli toinen väsymyksen, tuskan ja pelon ilme kuin hätyytetyllä, neuvottomalla lapsella. Sitä kesti useita minuutteja, ja kun näin sen, oli sydämeni seisahtua. Hän kärsi ja oli huolestunut, ja se oli paha, mutta että hän minullekin näytteli iloisen osaa ja minultakin salasi kaiken, herätti minussa pelkoa. Kun soitto oli lopussa, menin hänen läheisyyteensä, istuuduin hänen luoksensa ja aloin hänen kanssaan keveän keskustelun. Huomautin, että tämä oli hänelle ilmeisesti rauhaton talvi ja että minäkin jouduin sen takia kärsimään, mutta sanoin kaiken tämän leikkiä laskien. Lopuksi muistutin häntä viime keväästä, jolloin olimme yhdessä soittaneet ja laulaneet oopperani alkeita ja keskustelleet siitä.
Silloin sanoi hän: "Niin, se oli hauskaa aikaa." Enempää ei, mutta se oli kuitenkin tunnustus, sillä hän sanoi sen tahtomattansa vakavasti. Mutta minä luin näissä sanoissa toivoa itselleni ja olin hänelle sydämestäni kiitollinen.
Mielelläni olisin uudistanut hänelle kesäisen kysymykseni. Hänen olennossaan tapahtunutta muutosta, hänen epävarmaa arkuuttaan ja hämillä-oloaan, jota hän toisinaan osotti juuri minulle, täytyi minun toki niin vaatimaton kuin olinkin pitää suotuisana merkkinä itselleni. Minun oli liikuttavaa nähdä, miten hänen tyttöylpeytensä näytti olevan sairas ja puolustautuvan. Kuitenkaan en uskaltanut sanoa mitään, hänen epävarmuutensa säälitti minua, ja hiljaisen lupaukseni luulin myöskin olevani velvollinen pitämään. En ole milloinkaan osannut tulla toimeen naisten kanssa; tein päinvastaisen virheen kuin Heinrich Muoth: seurustelin naisten kanssa kuin ystävien.
Kun en ajan pitkään voinut pitää huomioitani erehdyksenä ja kuitenkin ainoastaan puolittain ymmärsin Gertrudin muuttunutta käytöstä, vetäydyin erilleni, kävin harvemmin vierailulla ja vältin tuttavallisia keskusteluja hänen kanssaan. Tahdoin säästää häntä ja olla tekemättä häntä vielä aremmaksi ja tuskallisemmaksi, kun hän kuitenkin näytti kärsivän ja olevan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomasi sen luullakseni ja oli hyvillään minun menettelystäni. Toivoin, että talven ja vilkkaan seuraelämän päätyttyä taas koittaisi meille molemmille hiljainen, suloinen aika, ja siihen saakka tahdoin odottaa. Mutta useasti armas tyttö herätti katkeraa sääliäni, ja vasten tahtoanikin tulin itse vähitellen levottomaksi ja tunsin jotain pahaa olevan tulossa.
Helmikuu tuli, toivoin hartaasti kevättä ja kärsin tästä jännittyneestä mielentilastani. Myöskin Muoth kävi harvoin luonani; hänellä kyllä oli paljo työtä oopperassa ja sitäpaitsi oli hänellä edessään valinta kahden suuren teatterin hänelle äskettäin tekemien kunniakkaiden tarjousten välillä. Rakastajatarta ei hänellä enää näyttänyt olevan; ainakaan en siitä lähtien kuin hänen välinsä Lotten kanssa olivat rikkoutuneet ollut nähnyt ainoatakaan naista hänen luonansa. Äskettäin olimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä; siitä lähtien en ollut häntä tavannut.
Nyt tunsin tarvetta käydä hänen luonansa; muuttuneet suhteeni Gertrudiin, liikatyö ja talven väsymys alkoivat rasittaa minua, ja menin hakemaan häntä saadakseni taas kerran tarinoida hänen kanssaan. Hän pani eteeni sherrylasin, kertoili yhtä ja toista näyttämöltä ja oli muuten väsynyt, hajamielinen ja merkillisen lauhkea mieleltään. Kuuntelin hänen puheitaan, silmäilin yhtä ja toista huoneessa ja olin juuri kysymäisilläni, oliko hän äskettäin ollut Imthorilla. Silloin näin, katseeni välinpitämättömästi osuessa pöydälle, kirjeenkuoren, jossa oli Gertrudin käsialaa. Ennenkuin vielä olin ennättänyt koota ajatuksianikaan, valtasi mieleni kauhu ja katkeruus. Sehän saattoi olla kutsu, yksinkertainen kohteliaisuus, mutta sitä en uskonut, niin mielelläni kuin sen olisin tahtonut tehdä.
Minun onnistui pysyä rauhallisena, ja pian poistuin. Ja tahtomattanikin tiesin jo kaikki. Se saattoi olla kutsu, pikku seikka, sattuma — mutta minä tiesin, ettei niin ollut. Silmänräpäyksessä näin kaiken ja käsitin kaiken, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Selitin kyllä itselleni aikovani odottaa ja ottaa varmuutta asiasta, mutta kaikki nämä ajatukset olivat vain peittelyitä ja tekosyitä; pohjalla istui nuoli, joka vuodatti sydänvertani, ja kun olin saapunut kotia ja jälleen istuin huoneessani, väistyi huumaus ja antoi sijaa hirveälle selvyydelle, joka jäisenä virtasi lävitseni ja antoi minun tuntea, että elämäni nyt oli hävitetty ja uskoni ja toivoni tuhottu.
Useihin päiviin en saattanut vuodattaa kyyneleitä enkä edes tuntea tuskaa. Arvelematta olin päättänyt, etten enää jäisi elämään. Elämänhalu oli minusta kadonnut. Katselin kuolemaa kuin asiaa, joka on välttämättä toimeenpantava ja josta ei kysytä, onko se mieluinen vai eikö.
Niihin asioihin, jotka minun sitä ennen oli selvittäminen ja jotka selvitin, kuului ennen kaikkea käynti Gertrudin luona, jotta saisin tunteelleni välttämättömän varmuuden. Olisin voinut saada sen Muothilta; mutta vaikka tämä näytti vähemmän syylliseltä kuin Gertrud, en kuitenkaan saanut mentyä hänen luoksensa. Menin Gertrudin luokse, en tavannut häntä, tulin seuraavana päivänä uudelleen, keskustelin hetkisen hänen ja isänsä kanssa, kunnes tämä jätti meidät kahdenkesken, luullen että halusimme soittaa.
Nyt seisoi hän yksin edessäni ja minä katsoin häntä uteliaasti vielä kerran; hän oli hiukan muuttunut, mutta yhtä kaunis kuin aina.