Vielä jonkun aikaa oli Gertrud yhtä arka Muothia kohtaan ja tuli ainoastaan laulaessaan vapaaksi ja iloiseksi. Muoth oli hyvin hillitty ja huomaavainen, ja vähitellen alkoi Gertrud mielellään ottaa vastaan hänen tulonsa ja kutsui hänet, samoin kuin minutkin, joka kerta yhtä teeskentelemättömän ystävällisesti tulemaan uudelleen. Hetket, jolloin me kolme olimme yksiksemme, olivat tästä lähtien harvinaisia. Osat olivat käydyt lävitse ja Imthorilla oli alkanut talvinen seuraelämä tavallisille musiikki-iltoineen, joihin nyt myöskin Muoth useasti saapui, ottamatta kuitenkaan osaa ohjelmien suoritukseen.
Useasti luulin huomaavani, että Gertrud alkoi käydä minulle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, että hän jonkun verran oli vetäytynyt minusta pois. Kuitenkin moitin itseäni sellaisista ajatuksista aina ja häpesin luulevaisuuttani. Näin Gertrudilla suuren talon emäntänä olevan paljo puuhaa ja iloitsin useasti nähdessäni hänen kulkevan vieraiden keskellä solakkana ja ruhtinaallisena mutta samalla niin viehättävän suloisena.
Minulta kuluivat viikot nopeasti. Istuin työni ääressä, jonka mikäli mahdollista toivoin saavani valmiiksi talven kuluessa, minulla oli neuvotteluja Teiserin kanssa ja vietin iltahetkiä hänen ja sisarensa seurassa, ja lisäksi oli minulla kirjeenvaihtoni ja kaikellaisia hommia, sillä laulujani laulettiin siellä täällä ja Berlinissä esitettiin kaikki, mitä olin jouhisoittimille säveltänyt. Saapui kyselyjä ja sanomalehtiarvosteluja, ja äkkiä näyttivät myöskin kaikki tietävän, että valmistelin oopperaa, vaikken paitsi Gertrudille, Teiserille ja Muothille ollut maininnut siitä kellekään sanaakaan. No, nyt se oli yhden tekevää, ja itse asiassa ilahduttivat minua nämä menestyksen merkit, nyt näytti tie lopultakin — ja sentään varhain kylläkin — olevan avoinna edessäni.
Kotona vanhempien luona en ollut käynyt kokonaiseen vuoteen. Nyt matkustin jouluksi kotiin. Tapasin äidin lemmekkäänä kuten aina, mutta välillämme oli yhä tuo sama avomielisyyden puute, joka minun puoleltani oli väärinkäsitetyksi tulemisen pelkoa, hänen puoleltaan minun taiteilijakutsumukseni epäilyä. Nyt puhui hän vilkkaasti siitä, mitä oli minusta kuullut ja lukenut, kuitenkin enemmän tuottaakseen sillä minulle iloa kuin vakaumuksesta, sillä itse asiassa epäili hän näitä näennäisiä voittojakin samoin kuin koko taiteilijauraani. Hän nautti kyllä musiikista, oli aikaisemmin laulanutkin, mutta "musikantti" oli aina hänen silmissään ollut jotain viheliäistä, eikä hän myöskään voinut ymmärtää eikä hyväksyä minun musiikkiani, jota hän oli hiukan kuullut.
Isällä oli enemmän uskoa. Kauppiaana ajatteli hän ennen kaikkea minun ulkonaista menestystäni, ja vaikka hän aina oli nurkumatta antanut avustusta, jopa orkesterista luovuttuani jälleen kustantanut koko ylläpitoni, näki hän kuitenkin mielellään, että aloin ansaita ja että minulla oli mahdollisuuksia kerran elää omasta ansiostani, mitä hän piti varakkuudenkin ohella kunniakkaan elämän välttämättömänä ehtona. Tapasin muuten hänet vuoteen omana, hän oli juuri tuloni edellisenä päivänä langennut ja loukannut jalkansa.
Tapasin hänet mietiskeleviin keskusteluihin taipuisena, tulin häntä lähemmäksi kuin milloinkaan ja tunsin iloa hänen kokeneesta, käytännöllisestä elämänviisaudestaan. Saatoin kertoa hänelle monista kärsimyksistäni, jota en aikaisemmin ollut kehdannut tehdä. Tällöin muistui mieleeni muuan Muothin lause, jonka kertasin isälleni. Muoth oli kerran sanonut, ei kyllä tosissaan, että hän piti nuoruutta elämän vaikeimpana aikana ja oli huomannut, että vanhat ihmiset ovat enimmäkseen iloisempia ja tyytyväisempiä kuin nuoret. Isäni naurahti tähän ja lausui sitten miettiväisesti: Me vanhat sanomme tietysti päinvastoin. Mutta ystäväsi on kuitenkin aavistellut oikeata. Luulen, että elämässä voi vetää aivan tarkan rajan nuoruuden ja vanhuuden välille. Nuoruus päättyy silloin kuin itsekkäisyyskin, vanhuus alkaa muiden hyväksi elämisellä. Tarkoitan tätä: nuorille ihmisille elämä tuottaa paljon nautintoa ja paljon kärsimystä, koska he elävät ainoastaan itseänsä varten. Silloin on jokainen toivomus ja päähänpisto tärkeä, silloin maistetaan jokainen riemu, mutta myös jokainen murhe, ja moni, joka näkee toivomustensa jäävän täyttymättä, heittää koko elämän. Se on nuorekasta. Mutta useimmille ihmisille tulee aika, jolloin tapahtuu muutos, jolloin he elävät enemmän toisia varten, eivätkä suinkaan hyveellisyydestä, vaan aivan luonnollisista syistä. Useimmille tuo tämän muutoksen mukanaan perhe. Ajattelee vähemmän itseään ja toivomuksiaan, kun on lapsia. Toisilta itsekkyys katoaa virkaan, politiikkaan, taiteeseen tai tieteeseen. Nuoruus tahtoo leikkiä, vanhuus tehdä työtä. Ei kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia, mutta kun hän saa lapsia, muuttavat ne hänet, ja lopulta huomaa hän, että kaikki kuitenkin on tapahtunut näiden tähden. Se johtuu siitä, että tosin mielellään puhuu kuolemasta, mutta ei kuitenkaan koskaan ajattele sitä. Vanhusten laita on päinvastoin. Nuoret luulevat elävänsä iankaikkisesti ja kohdistavat sen vuoksi kaikki toiveensa ja ajatuksensa itseensä. Vanhat ovat jo älynneet, että kerran tulee loppu ja että kaikki, mitä omaa itseänsä varten tekee, lopulta menee tyhjiin. Sen vuoksi tarvitsee hän toista ikuisuutta ja uskoa siihen, ettei hän tee työtä ainoastaan matoja varten. Sitä varten ovat vaimo ja lapset, toimi ja virka ja isänmaa, jotta tietäisi, kenen vuoksi tuo päivittäinen kiusaantuminen ja hyöriminen tapahtuu. Ja siinä on ystäväsi aivan oikeassa: on tyytyväisempi eläessään toisten hyväksi kuin eläessään omaksi hyväkseen. Vanhojen ei vain pitäisi tehdä siitä sellaista sankaruutta, sillä sitä se ei ole. Myöskin on nähty, että iloisimmista nuorista tulee parhaat vanhukset, eikä niistä, jotka jo koulussa ovat kuin iso-isiä.
Viivyin viikon kotona ja istuin useasti isäni vuoteen ääressä; hän ei ollut kärsivällinen potilas ja olikin muuten lukuunottamatta pientä jalkaloukkaantumaansa mitä parhaimmissa voimissa. Tunnustin hänelle mielipahani sen johdosta, etten jo aikaisemmin ollut osannut olla hänelle oikeudenmukainen ja tullut häntä lähemmäksi, mutta hän sanoi sen olevan molemminpuolista ja koituvan meidän tulevalle ystävyydellemme enemmän onneksi, kuin että olisimme tehneet ennenaikaisia toistemme ymmärtämisen yrityksiä, jotka harvoin onnistuvat. Varovaisesti ja ystävällisesti tiedusteli hän sitten, miten minun oli laitani naisiin nähden. Gertrudista en voinut kertoa mitään, muu rippini oli varsin yksinkertainen.
"Elä ole pahoillasi!" sanoi isäni hymyillen. "Sinussa on edellytyksiä tulla varsin hyväksi aviomieheksi, ja sen älykkäät naiset pian huomaavat. Vain aivan köyhään et saa luottaa, hän voisi tarkottaa rahojasi. Ja ellet löydä sellaista, jota mielessäsi olet kuvitellut ja kaipaat, niin ei vielä silloinkaan ole kaikki kadotettu. Nuorten ihmisten välinen rakkaus ei ole samaa kuin rakkaus pitkäaikaisessa avioliitossa. Nuoruudessaan ajattelee jokainen itseään ja huolehtii itsestään. Mutta kun kerran koti on perustettu, on muuta huolehtimista. Minun on myöskin käynyt niin, voit sen kaiketi saada tietää. Olin äitiisi sangen rakastunut, se oli rakkausavioliitto. Mutta sitä kesti vain vuoden tai kaksi; sitten loppui rakastuneisuus ja oli pian käytetty viimeiseen tähteeseen, ja siinä me olimme tietämättä mitä meidän oikeastaan oli toistemme kanssa alkaminen. Silloin tulivat juuri parahiksi lapset, sinun molemmat vanhemmat sisaruksesi, jotka kuten muistat kuolivat nuorena, ja meidän oli huolehtiminen niistä. Silloin tulivat meidän vaatimuksemme toistemme suhteen vähäisemmiksi, vieraantuminen hävisi jälleen ja yht'äkkiä saapui rakkauskin uudelleen, ei tosin se vanha, vaan aivan toinen. Se on siitä saakka kestänyt, tarvitsematta paljoa paikkaamista, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kaikkien rakkausavioliittojen ei käy yhtä hyvin, jopa varsin harvojen."
Nämä mielipiteet eivät tosin tuoneet minulle apua, mutta uusi ystävällinen suhteeni isääni teki minulle hyvää ja teki minulle jälleen rakkaaksi kodin, josta viime vuosina olin miltei vieraantunut. Kun jälleen matkustin pois, en katunut käyntiäni ja päätin vast'edes pysyä lähemmässä yhteydessä vanhusten kanssa.
Työni sekä matkat jouhimusiikkini esittämisen johdosta pidättivät minua jonkun aikaa käymästä Imthorilla. Kun tulin takaisin, huomasin Muothista, joka ennen oli käynyt siellä vain minun seurassani, tulleen yhden ahkerimpia vieraita siellä. Vanha Imthor käyttäytyi yhä edelleen häntä kohtaan kylmästi ja hiukan torjuvasti, mutta Gertrudista näytti tulleen hyvä ystävä hänen kanssaan. Minusta se oli mieluisaa, en tiennyt mitään syytä mustasukkaisuuteen ja olin vakuutettu siitä, että kaksi niin erilaista ihmistä kuin Muoth ja Gertrud tosin saattoivat kiinnittää toistensa mieliä ja vetää toisiansa puoleensa, mutta eivät milloinkaan tyydyttää ja rakastaa toisiansa. Niinpä näinkin epäluuloitta heidän laulavan yhdessä, molempien kauniiden äänten sekaantuessa toisiinsa. He näyttivät komeilta, molemmat kookkaita, pitkiä, ryhdikkäitä, toinen tumma ja totinen, toinen vaalea ja iloinen. Viime aikoina oli minusta kuitenkin toisinaan alkanut tuntua siltä, kuin olisi Gertrudin ollut vaikea säilyttää vanhaa synnynnäistä iloisuuttaan ja kuin olisi hän useasti ollut väsynyt ja synkkämielinen. Hän katsoi minua useasti totisena ja tutkivasti, sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jolla hätääntyneet ja tuskaiset ihmiset katsovat toisiansa; ja kun silloin nyökäytin hänelle päätäni ja vastasin iloisella katseella, sai hän niin hitaasti ja ponnistaen jännitettyä piirteensä hymyyn, että minun tuli sääli.