"Oikeastaan olette onnen myyrä, Kuhn. Ja orkesterimusiikkia varten on teillä Teiser apunanne. Saattepa nähdä, että kappale menestyy."
En sanonut mitään, minulla ei ollut vielä aikaa ajatella pitemmälle, arvailla oopperani kohtaloa, ensin täytyi sen valmistua. Mutta siitä saakka kuin olin kuullut hänen laulavan, uskoin minäkin teokseni voimaan.
Teiser, jolle kerroin tästä, sanoi äkäisenä: "Sen kyllä uskon. Muothillahan on peikon voimat. Kun ei hän vain olisi sellainen hutilus. Hänellä ei milloinkaan ole kysymys musiikista, aina vain hänestä itsestään. Hän on häikäilemätön kaikkialla."
Sinä päivänä, jolloin syksyisen puutarhan halki, lehtien jo hiljaa alkaessa putoilla, astuin Imthorin taloon tavatakseni vihdoinkin kotiin palanutta Gertrudia, löi sydämeni ahdistuneena. Mutta hän, kauniimpana ja ryhdikkäämpänä ja hiukan ruskettuneena, tuli minua vastaan hymyillen, ojensi minulle kätensä ja sai äänellään ja katseellaan ja koko ylhäisellä, vapaalla olemuksellaan minussa heti aikaan entisen lumouksen, niin että onnellisena heitin syrjään huoleni ja kaipuuni ja olin iloinen saadessani jälleen olla hänen parantavassa lähistössään. Hän antoi minun tehdä mieleni mukaan, ja kun en löytänyt oikeata tietä päästäkseni puhumaan kirjeestäni, oli hänkin vaiti kaikesta tästä eikä millään ilmeelläänkään osottanut, että toveruutemme olisi häiriintynyt tai vaarassa. Hän ei koettanut vältellä minua, hän oli jälleen useasti kanssani kahden kesken, luottaen siihen, että noudattaisin hänen tahtoansa enkä uudistaisi kosintaani ennenkuin hän itse antaisi minulle siihen aiheen. Kävimme viipymättä lävitse kaiken, mitä näinä kuukausina olin luonut, ja minä kerroin hänelle, että Muothilla oli osansa ja että hän kiitti sitä. Pyysin häneltä lupaa saada tuoda Muothin mukanani, koska minun oli välttämätöntä saada kuulla molempien pääosien esitystä yht'aikaa, ja hän antoi suostumuksensa.
"Aivan mielelläni en sitä tee," sanoi hän, "senhän tiedätte. En muuten milloinkaan laula vieraille, ja kaksin verroin kiusallista on minun se tehdä herra Muothille. Ei ainoastaan sen vuoksi että hän on kuuluisa laulaja. Hänessä on jotain, jota pelkään, ainakin hänen näyttämöllä ollessaan. No, saammehan nähdä, kyllä se kuitenkin sujuu."
En rohjennut puolustaa ystävääni ja ylistää tätä, jotten olisi tehnyt häntä vieläkin aremmaksi. Olin vakuutettu siitä, että hän ensimäisen yrityksen jälkeen tulisi mielellään laulamaan Muothin kanssa.
Muutama päivä myöhemmin saavuimme Muothin kanssa ajaen vaunuilla, meitä oli odotettu ja meidät otti vastaan talon isäntä, joka oli sangen kohtelias ja viileä. Minun tiheitä käyntejäni ja tuttavallista suhdettani vastaan ei hänellä ollut vähintäkään, hän olisi nauranut, jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut. Mutta Muothin lisäksi tulo ei häntä miellyttänyt. Tämä oli hyvin siro ja moitteeton käytöksessään, ja Imthorit näyttivät molemmat olevan hänen suhteensa mieluisalla tavalla pettyneitä. Tämä väkivaltaiseksi ja ylimieliseksi mainittu taiteilija osasi näyttää erinomaisia tapoja; hän ei myöskään ollut turhamielinen, ja puheessaan oli hän täsmällinen mutta vaatimaton.
"Ehkä alotamme?" kysyi Gertrud hetkisen kuluttua, ja me nousimme ylös, mennäksemme musiikkihuoneeseen. Minä istuuduin pianon ääreen, hahmostelin alkusoiton, annoin ohjeita ja pyysin sitten Gertrudia alottamaan. Hän teki sen vastemielisesti ja varovaisesti, puolella äänellään. Muoth sitä vastoin, kun hänen vuoronsa tuli, lauloi epäröimällä ja säästelemällä täydellä voimallaan, repäisi meidät molemmat mukaansa ja sai meidät keskelle toimintaa, niin että Getrudkin nyt antautui. Muoth, jonka tapana oli hyvissä perheissä kohdella naisia hyvin hillitysti, kiinnitti nyt vasta huomiotansa häneen, seurasi hänen lauluansa mielenkiinnolla ja lausui hänelle sydämmellisin, ei liiotelluin, toverillisin sanoin ihailunsa.
Siitä lähtien oli kaikki arkuus kadonnut, musiikki teki meidät ystäviksi ja yksimielisiksi. Ja teokseni, joka yhä vielä virui huonosti toisiinsa liitettyinä palasina, kasvoi sisimmässäni yhä enemmän ja enemmän kokoon. Tiesin nyt että pääasia oli tehty eikä mitään olennaista enää ollut pilattavissa, ja se oli minusta hyvä. En salannut iloani ja kulin liikutettuna molempia ystäviäni. Juhlamielellä läksimme Imthorilta, ja Heinrich Muoth sai päähänsä viedä minut juhla-aterialle ravintolaansa. Silloin hän samppanjalasien ääressä teki sen, mitä ei milloinkaan ollut tahtonut tehdä, hän sinutteli minua ja pysyikin sitten siinä, ja minä olin iloissani ja sallin sen tapahtua.
"Nyt olemme tyytyväisiä ja juhlimme", nauroi hän, "ja itse asiassa olemmekin oikeassa siinä, että teemme sen edeltä päin, silloin on se ihaninta. Jäljestä päin näyttää toiselta. Sinä riennät nyt teatterimainetta kohti, poikaseni, ja kilistäkäämme lasejamme toivoen, ettei se ole sinulle yhtä turmiollinen kuin useimmille."