Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä, nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla, missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa parta omituisella tavalla esiinpistävänä.
Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.
"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt sydämeeni ja tietänyt kaiken.
"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.
"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se koskenut sinuun noin?"
En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla kuolinvuoteen ääressä istuessani.
6.
Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta. Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita, joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.
Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se, joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki, myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta, lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.
Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen, joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.