"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne!
Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"
"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin, jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin itse voi antaa."
"Se ilahduttaa minua."
"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."
"Mitä teiltä sitten puuttuu?"
"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja tyhmältä."
Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät, jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja optimistisesta uskostaan.
Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin, vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata päätänsä.
"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa. Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"
"Niinkö luulette?"