"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät luonollisesti tiedä mitään. Se on sukua moral insanity'n kanssa ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"
"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.
"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin kehityskipuihin."
Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan. Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa jälleen.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti, eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino. On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa muista."
"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."
"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja.
Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas.
Tahdotteko tehdä sen?"
"Koettaa tahdon sitä mielelläni."
"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi, miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."
"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."