"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"
"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"
"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"
"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva vaikeata."
"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa, olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne! — Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä mukavuudestanne!"
"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi en tekisi niinkuin te neuvotte?"
Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen, ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.
Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut, että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa, kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.
Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen, vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän surullisesti päätään.
"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."