"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin luuletkaan."
Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava, mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin, rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.
Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.
Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi. Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia. Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut menestystä.
Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen, mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani. Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut kysyäkään.
Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo." Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.
Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää, mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme, ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut häneltä kiistää.
Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin oli hänellä punaiset silmät.
Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen, mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.
Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä, loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina, tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä, katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin.