Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja kuolen, teen sen mieluummin kotona."
Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti tyytyväisyyttään vain heikosti.
Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin lohduttaa sinua kuin minä."
Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi: "Niin, mene vain!"
Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.
Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut auttanut.
Sattumalta oli R:issä vanha asuntoni vielä tyhjänä. Se oli minulle kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin, paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli tullut hänen morsiamensa.
Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin. Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa sielussani.
Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:
Föhn-myrsky öisin puhaltaa
Ja kostehina lyövät siivet sen,
Käy ilman halki kulku kuovien,
Nyt kaikki herää. Uinahtaa
Ei kenkään rauhallisna voi,
Kun kevään huuto soi.