Ma kevätöinä myöskään nuku en,
Mun nuortuu sydämeni.
Ja kuumat haavehet mun nuoruuteni
Ne nousee uumenista muistojen.
Ne mua silmihini katsahtaa
Ja kauhuin katoaa.
Lyö hiljaa sydämeni!
Ja vaikka veressäsi kutsuen
Soi ääni nuoruutesi viettien —
Se aika kuitenkin jo sulta meni,
Jäi nuoruutesi
Jo taakse retkiesi.
Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan, aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.
Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa, kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa. Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen, ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja kärsimykseni hyväksi.
Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa. Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä lähtien olin ollut kotiseudullani.
"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.
"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän läsnäolostanne."
"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"
"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa. Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"
"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä.
Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. Herra
Muoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."