"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"
"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."
Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni, estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin, että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin muistissani.
Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.
Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen kohtaloni vähäarvoisuudesta.
Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.
Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille. Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan — sitä tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa, puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä, kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai ystävätärten epäsopu alkunsa.
Tähän saakka tapahtuneeseen oli äitini mielellään mukautunut, vaikkei hän ollutkaan kaikessa yhtä mieltä ja monessa suhteessa tunsi pettymystä ystävättäreensä nähden, jonka suhdetta häneen itseensä hän lienee ajatellut toisenlaiseksi. Nyt sitä vastoin, kun talon vanhat ja kunnianarvoisiksi käyneet tavat joutuivat vaaraan, kun hänen päivittäinen mukavuutensa ja kotirauhansa alkoi joutua kärsimään, ei hän voinut pidättää vastaväitteitään ja ryhtyi puolustamaan itseään, missä hän ei kuitenkaan vetänyt vertoja serkullensa. Syntyi erimielisyyttä ja pieniä ystävällisiä kinasteluja, ja kun keittäjätär sanoutui irti palveluksestaan ja tuskin suostui jäämään äitini lupausten ja pyytelyjen vuoksi, alkoi valtakysymys muodostua todella sodaksi.
Neiti Schniebel, ylpeänä tiedostaan, kokemuksistaan, säästäväisyydestään ja taloudellisista hyveistään, ei voinut käsittää, miksei häntä lainkaan ymmärretty kiittää kaikista näistä avuistaan, ja tunsi olevansa niin varma asiastaan, ettei hän enää katsonut tarvitsevansa salata tähänastisen taloudenpidon arvostelemista, äitini emännöimistaidon moittimista ja sääliä koko talon tapoja kohtaan. Nyt vetosi äiti isääni, jonka johdolla hallittuna talo oli kukoistanut niin monta vuotta. Tämä ei ollut sietänyt pikkumaisuutta ja tuskallista säästeliäisyyttä, hän oli suonut palvelijoille vapautta ja oikeuksia, hän oli vihannut piikojen kinastelua ja kiukuttelua. Mutta äitini vedotessa henkilöön, jota hän itsekin joskus ennen sattumalta lienee arvostellut, mutta joka kuolemansa jälkeen oli muuttunut pyhimykseksi hänen silmissään, ei neiti Schniebel voinut vaieta, vaan muistutti purevasti siitä, miten hänellä jo aikaa oli ollut oma ajatuksensa vainajasta, ja arveli nyt jo olevan ajan tehdä loppu tuosta vanhaan tapaan elämisestä ja noudattaa järkevämpiä periaatteita. Hän ei tietysti säälistä ystävätärtään kohtaan ollut tahtonut koskea vainajan muistoon; mutta kun tämä itse vetosi häneen, täytyi hänen tunnustaa, että vanha herra tosin oli ollut syypäänä moniin epäkohtiin talossa, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi asioiden edelleenkin piti jäädä samalle kannalle, kun heillä kerran oli vapaat kädet.
Se oli äidilleni vasten kasvoja annettu isku, jota hän ei antanut serkulleen anteeksi. Aikaisemmin oli ollut hänelle tarve ja nautinto silloin tällöin saada yhdessä tämän uskottunsa kanssa valitella ja löytää yhtä ja toista paikkailtavaa isän puuhista; mutta nyt ei hän kärsinyt pienintäkään varjoa tämän kirkastunutta kuvaa himmentämässä ja alkoi pitää talossa alkanutta vallankumousta ei vain häiriötä aikaansaavana, vaan myöskin ennen kaikkea rikoksena vainajan muistoa kohtaan.