Niin oli käynyt, minun saamattani siitä kuulla. Kun äitini kirje ensi kertaa viittasi tähän lintuhäkissä syntyneeseen toraan, vaikkakin vielä varovassa muodossa, sai juttu minut nauramaan. Jätin seuraavasta kirjeestäni pois terveiset vanhalle neidille, mutta en ollut viittauksista tietääksenikään, ajatellen että naiset suoriutuisivat parhaiten ilman minun apuani. Myöskin sattui välillä muuta, joka antoi minulle paljon enemmän ajattelemista.
Oli tullut lokakuu, ja Gertrudin odotettavissa olevat häät eivät enää lähteneet ajatuksistani. En ollut käynyt hänen kotonaan enkä tavannut häntä. Häiden jälkeen, kun hän olisi poissa, aioin jälleen ryhtyä seurusteluun hänen isänsä kanssa. Toivoin myöskin, että ajan mittaan hänen ja minun välilleni muodostuisi jälleen hyvä, tuttavallinen suhde, olimme jo olleet toisiamme liian lähellä, voidaksemme ilman muuta tehdä olleen olemattomaksi. Mutta nyt ei minulla vielä ollut kyllin rohkeutta kohdata häntä.
Silloin eräänä päivänä kolkutettiin hyvin tunnetulla tavalla ovelleni. Aavistaen ja hämmentyneenä menin avaamaan, ja siinä seisoi Heinrich Muoth ja ojensi minulle kätensä.
"Muoth!" huudahdin minä pitäen kiinni hänen kädestään ja voimatta katsoa häntä silmiin, kaiken minussa heräämättä uudelleen tuskallisesti polttaen. Näin jälleen kirjeen hänen pöydällään, kirjeen, jossa oli Gertrudin käsialaa, näin jälleen, miten sanoin hänelle jäähyväiset ja päätin kuolla. Siinä seisoi hän nyt ja katseli minua tutkivasti. Hän näytti hiukan laihtuneelta, mutta kauniilta ja ylpeältä kuten aina.
"En odottanut sinua", sanoin hiljaa.
"Etkö? Ettet enää ole käynyt Gertrudin luona, tiedän jo. Minun puolestani — jättäkäämme tämä kaikki keskustelematta! Tulin katsomaan, miten voit ja miten teoksesi edistyy. Miten on oopperasi laita?"
"Se on valmis. Mutta ensiksi: Miten voi Gertrud?"
"Hyvin. Meillähän on pian häämme."
"Tiedän sen."
"Niin. Etkö kohdakkoin taasen kerran käy häntä katsomassa?"