Vanha Imthor vältti Muothista puhumista, koska tiesi minut hänen ystäväkseen. Mutta hän vihasi tätä eikä voinut ymmärtää, miten hän oli voinut lumota Gertrudin, hän ajatteli Muothia kuin ilkeätä peikkoa, joka ryöstää viattomia ihmisiä valtoihinsa eikä milloinkaan luovuta niitä takaisin. No, intohimo on aina arvotuksellista ja selittämätöntä, ja surullista kyllä on totta että elämä ei säästä kauneimpia lapsiaan ja että useasti juuri parhaiden ihmisten täytyy rakastaa sitä, mikä heidät saattaa turmiolle.
Tässä tuskallisessa tilassa oli Muothilta minulle saapunut lyhyt kirje kuin pelastus. Hän kirjotti:
"Rakas ystävä! Sinun oopperaasihan esitetään tätä nykyä kaikkialla ja ehkä paremmin kuin täällä. Siitä huolimatta oli hauskaa, jos taas kerran kävisit täällä, esimerkiksi ensi viikolla, jolloin laulan osaasi kahdesti. Tiedät, että vaimoni on sairas ja että olen yksin täällä. Saattaisit siis vallan epäröimättä asua minun luonani. Mutta älä tuo ketään mukanasi!
Sydämelliset terveiseni.
Muoth."
Hän kirjotti niin harvoin kirjeitä, eikä milloinkaan tarpeettomia, että päätin heti matkustaa. Hän varmaankin tarvitsi minua. Hetkisen mietin, ilmoittaisinko tästä Gertrudille. Ehkä oli tämä sopiva tilaisuus lumouksen murtamiseen, ehkä lähettäisi hän minun mukanani kirjeen tai ystävällisen tervehdyksen miehelleen, ehkä pyytäisi häntä tulemaan tänne, ehkäpä itse tulisi mukaan. Se oli vain päähänpisto, enkä pannut sitä täytäntöön. Kävin tapaamassa ainoastaan Gertrudin isää ennen lähtöäni.
Oli ruma, sateinen ja myrskyinen myöhäissyksy; Münchenistä käsin näki läheiset vuoret toisinaan nuoren lumen peitossa, kaupunki oli kolkko ja märkä sateesta. Ajoin heti Muothin asunnolle. Siellä oli kaikki aivan samanlaista kuin vuosi sitten, samat huoneet, samanlainen huonekalujen sijotus, kaikki näytti vain asumattomalta ja tyhjältä ja puuttui myöskin kukkia, joista Gertrud muuten oli pitänyt huolta. Muoth ei ollut kotona, palvelija vei minut huoneeseeni ja auttoi minua matka-arkun purkamisessa; muutin pukua ja läksin, kun isäntä yhä viipyi poissa, musiikkihuoneeseen, missä kuulin kaksinkertaisten ikkunoiden lävitse puiden humisevan ja missä minulla oli aikaa ajatella menneisyyttä. Mitä kauemmin istuin kuvia katsellen ja kirjoja selaillen, sitä surullisemmaksi tuli sydämeni, tuntui kuin ei tätä taloa enää olisi käynyt auttaminen.
Vihdoinkin kuulin nopeita, raskaita askeleita viereisestä huoneesta, ja Heinrich Muoth astui sisään. Hän ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun väsyneesti.
"Anteeksi", sanoi hän, "viivyin teatterissa. Tiedäthän, että laulan tänä iltana. Nyt menemme syömään, niinhän?"
Hän kulki edellä, ja minusta hän oli muuttunut; hän oli hajamielinen ja välinpitämätön, puhui vain teatterista eikä näyttänyt haluavan muuta keskustelun aihetta. Vasta päivällisen jälkeen, kun vaiteliaina ja miltei hämillämme istuimme vastakkain keltaisissa ruokotuoleissa, alotti hän vallan odottamatta: "Hyvin tehty sinulta, että tulit! Tänä iltana ponnistan itseäni hiukan ylimääräisesti."