Nyt kohtasi Imthorin kirje häntä raskaana pettymyksenä. Hän kirjoitti heti takaisin intohimoisen vastauksen, joka oli täynnä epäluuloisuutta appea kohtaan. Hän luuli että tämä oli toiminut häntä vastaan, haluten avioliiton purkamista, ja vaati heti saada tavata Gertrudia, jonka takaisin voittamisesta hän oli varma. Vanhus tuli tämä kirje mukanaan minun luokseni, ja me harkitsimme kauan, mitä oli tehtävä. Meistä molemmista näytti parhaalta, etteivät puolisot nyt kohdanneet toisiansa, koska Gertrud ilmeisesti ei voinut kestää myrskyisiä kohtauksia. Imthor oli huolestunut ja pyysi minua matkustamaan Muothin luokse suostuttamaan tätä siihen, että Gertrud vielä joksikin ajaksi saisi jäädä rauhaan. Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt se tehdä. Mutta silloin minua arvelutti ja pidin vaarallisenakin antaa ystäväni tietää, että minä olin hänen appensa uskottu ja tiesin sellaisia hänen elämäänsä koskevia seikkoja, joita hän ei itse ollut tahtonut uskoa minulle. Kieltäysin, ja asia jäi vanhuksen kirjeen varaan, joka tietysti ei auttanut mitään.
Päinvastoin saapui Muoth mitään tulostaan ilmoittamatta ja säikähdytti meitä kaikkia rakkautensa ja epäluulojensa tuskin hillittävissä olevalla intohimoisuudella. Gertrud, joka ei tiennyt mitään lyhyestä kirjeenvaihdosta, oli hänen odottamattomasta tulostaan ja hänen miltei vihaisesta kiihkeydestään aivan yllätyksissään. Tapahtui kiusallinen kohtaus, josta minun tietooni tuli vain vähän. Tiedän vain, että Muoth vaati kiihkeästi Gertrudia palaamaan hänen mukanaan Müncheniin. Gertrud selitti olevansa valmis seuraamaan häntä, jollei hän muuhun suostunut, mutta pyysi Muothia sallimaan hänen jäädä vielä joksikin aikaa isänsä luokse; hän oli väsynyt ja tarvitsi vielä lepoa. Nyt syytti Muoth Gertrudia siitä, että tämä tahtoi vetäytyä hänestä erilleen isänsä yllytyksestä, tuli Gertrudin tyynistä selittelyistä vielä epäluuloisemmaksi ja oli vihan ja katkeruuden puuskassaan siksi mieletön, että ilman muuta käski Gertrudia palaamaan hänen luoksensa. Tällaista vastaan kohosi Gertrudin omanarvontunne, hän pysyi rauhallisena, mutta kieltäytyi enää kuuntelemasta Muothia ja selitti nyt joka tapauksessa jäävänsä tänne. Tätä kohtausta oli seuraavana aamuna seurannut jonkunlainen sovinto ja Muoth oli, katuvaisena ja häpeissään, nyt suostunut kaikkiin hänen toivomuksiinsa. Sitten oli hän matkustanut takaisin, ilmottamatta minulle lainkaan täällä olostaan.
Saatuani kuulla tämän pelästyin ja aavistin tulossa olevan sen onnettomuuden, jota alusta alkaen olin pelännyt. Tämän tuskallisen ja mielettömän kohtauksen jälkeen, ajattelin, kestäisi kauan ennenkuin hän jälleen saisi takaisin iloisuutensa ja rohkeuden palata Muothin luokse. Ja Muoth oli sillä välillä vaarassa yhä enemmän villiintyä ja kaikesta kaipuustaan huolimatta tulla Gertrudille yhä vieraammaksi. Yksinään talossa, jossa hän vähän aikaa oli ollut onnellinen, hän ei kestäisi kauan, hän joutuisi epätoivoon, joisi, kenties jälleen ottaisi muita naisia, jotka muutenkin juoksivat hänen kintereillään.
Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista, hän kirjoitti Gertrudille ja pyysi vielä kerran anteeksi; tämä vastasi hänelle ja kehotti, täynnä sääliä ja ystävällisyyttä, häntä olemaan kärsivällinen. Tapasin tähän aikaan Gertrudia sangen vähän. Toisinaan koetin saada häntä laulamaan, mutta hän pudisti aina päätään. Kuitenkin tapasin hänet useasti pianon ääressä.
Minusta oli ihmeellistä ja outoa tavata tämä kaunis, ylväs nainen, jonka aina ennen olin nähnyt täynnä voimaa, iloisuutta ja sisäistä rauhaa, nyt näin arkana ja sisimmiltä tunteiltaan järkkyneenä. Monasti tuli hän äitini luokse, tiedusteli ystävällisesti vointiamme, istui hetkisen vanhan rouvan vieressä sohvalla ja yritti jutella, ja minä kuuntelin sydämeni pakahtumaisillaan ja näin, miten vaikeata hänen oli hymyillä. Ulkonaisesti oli kuitenkin suhteemme sellainen, kuin en minä enemmän kuin kukaan muukaan olisi tiennyt hänen kärsimyksestään tai kuin olisimme pitäneet sitä vain hermostuneisuutena tai ulkonaisena heikkoutena. Niinpä uskalsin tuskin katsoa hänen silmiinsä, joihin tuska oli niin selvästi kirjotettuna. Ja me puhuimme ja käyttäydyimme, kuin olisi kaikki ollut samoin kuin ennenkin, ja häpesimme kuitenkin toisiamme ja vältimme toisiamme! Ja keskellä tätä surullista tunteiden sekaannusta valtasi minut silloin tällöin äkillisen kuumeisesti kuvittelu, ettei Gertrudin sydän enää kuulunut hänen miehellensä, vaan oli vapaa, ja että riippui vain minusta, tahdoinko jälleen päästää sen käsistäni, vai voittaa sen itselleni. Silloin sulkeuduin yksikseni, soitin oopperani kuumaa, kaihoisaa musiikkia, jota jälleen rakastin ja ymmärsin, makasin rakkautta kaivaten unettomia öitä ja kärsin vielä kerran kaikkia nuoruuden ja tyydyttämättömän kaipuun tuskia, joille jo olin hymyillyt, yhtä ankarasti kuin silloinkin, jolloin olin liekehtinyt ensimäisen kerran ja jolloin olin antanut hänelle tuon ainoan, unohtumattoman suudelman. Se poltti jälleen huuliani ja hävitti muutamissa hetkissä vuosikausien rauhan ja kieltäymyksen tuhkaksi.
Vain Gertrudin läsnäollessa liekki painui maahan. Vaikkapa olisin ollut kyllin järjetön ja epäjalo seuratakseni omaa kaipuutani ja ottamatta huomioon hänen miestänsä, joka oli ystäväni, pyytänyt häntä omakseni, olisi minun täytynyt tämän kärsivän, hennon, itsepäisesti omaan tuskaansa sulkeutuneen naisen katseiden edessä hävetä, jos olisin kohdellut häntä muutoin kuin säälien ja varovasti säästäen. Myöskin hän tuli sitä ylpeämmäksi ja luoksepääsemättömämmäksi, kuta enemmän hän kärsi ja kenties kadotti toivoaan. Hän kantoi korkeata vartaloansa ja hienoa, tummanvaaleata päätänsä yhtä pystyssä kuin koskaan, eikä sallinut kenenkään meistä edes eleelläkään lähetä häntä auttamisen tarkoituksessa.
Nämä pitkät, hiljaiset viikot ovat ehkä elämäni vaikeimmat. Tuolla Gertrud, lähellä minua ja kuitenkin saavuttamattomana; täällä Brigitte, jonka rakkaudesta itseeni olin tietoinen ja jonka kanssa, pitkähkön välttelyn jälkeen, jälleen alkoi muodostua siedettävä seurustelun suhde; ja meidän kaikkien välillä vanha äitini, joka näki meidän kärsivän ja aavisti kaiken, uskaltamatta sanoa mitään, koska minä itsepäisesti olin vaiti. Pahinta oli kuitenkin tämä kuolettava sivulta katsominen, tämä avuton varmuus siitä, että parhaat ystäväni joutuivat tuhon omiksi minun saamattani edes osottaa, että tiesin sen.
Enimmän näytti Gertrudin isä kärsivän. Siitä lähtien, jolloin vuosia sitten olin oppinut tuntemaan hänet viisaana, jäykkänä, tyynen iloisena vanhana herrana, oli hän vanhentunut, muuttunut, puhui hiljempään ja levottomammin, ei lasketellut enää sukkeluuksia ja näytti huolestuneelta ja huonolta. Menin eräänä päivänä marraskuussa hänen luoksensa, enemmän saadakseni kuulla uutisia ja itse saadakseni uutta toivoa, kuin lohduttaakseni häntä.
Hän otti minut vastaan työhuoneessaan, tarjosi minulle sikaarin ja alkoi keskustelun kohteliaan kepeässä äänilajissa, joka tuotti hänelle vaivaa ja jonka hän pian heittikin. Surullisesti hymyillen katsoi hän minuun ja sanoi: Tulette kysymään, miten voimme? Huonosti, hyvä herra, huonosti: Lapsi on kai kärsinyt enemmän kuin tiedämmekään, muuten hän kai kestäisi paremmin. Olen ehdottomasti eron kannalla, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän rakastaa miestään, ainakin sanoo hän niin, ja pelkää tätä kuitenkin! Asiat eivät ole hyvin. Hän on sairas, hän sulkee silmänsä, ei halua nähdä enää mitään ja arvelee, että kaikki tulee paremmaksi, kun vain odotamme ja jätämme hänet rauhaan. Tämähän on tietysti hermostumista, mutta sairaus näyttää hänessä olevan myös syvempää laatua. Ajatelkaahan, hän pelkää monasti jopa sellaistakin, että hänen miehensä pitelee häntä pahoin, jos hän jälleen palaa tämän luokse! Ja kuitenkin luulee hän tätä rakastavansa.
Hän ei näyttänyt ymmärtävän Gertrudia ja katseli avuttomana tulevaisuutta. Ymmärsin varsin hyvin hänen kärsimyksensä, se oli taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä. Gertrud ei pelännyt sitä että Muoth saattaisi lyödä häntä; hän pelkäsi, ettei enää voisi tätä kunnioittaa ja toivoi tuskallisesti odottaen jälleen saavansa voimia. Hän oli hillinnyt ja pitänyt vallassaan Muothia, mutta samalla siinä määrässä uuvuttanut itsensä ettei hän enää uskonut voimiinsa; siinä oli hänen sairautensa. Nyt hän ikävöitsi Muothia ja pelkäsi kuitenkin kokonaan kadottavansa hänet, jollei uusi yhteiselämän yritys onnistuisi. Näin nyt selvästi, miten hyödyttömiä ja sokeita rohkeat lemmenkuvitteluni olivat olleet; Gertrud rakasti miestään eikä milloinkaan olisi suostuva toiseen.