"Jonkun verran on hän sitä aina tehnyt", sanoin lohduttaen, "mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä juopuneena. Hän kestää. Hän on hermostunut ihminen, joka ei osaa pitää itseänsä kurissa, mutta kenties itse kärsii omasta olemuksestaan enemmän kuin tuottaa muille kärsimyksiä."
Miten hirveästi nuo molemmat hiljaisuudessa kärsivät, emme me tienneet. Luulen, etteivät he milloinkaan tauonneet rakastamasta toisiansa. Mutta pohjimmaiselta luonteeltaan eivät he kuuluneet toisilleen, he löysivät toisensa vain juhlahetkien kohoamisessa ja loistossa. Elämän ottamista iloisen yksinkertaisesti, tyyntä oman olemuksensa selkeässä kirkkaudessa elämistä ei Muoth ollut milloinkaan tuntenut, ja Gertrud saattoi vain kärsiä ja sääliä hänen riehuntaansa ja itsevihaansa, hänen lankeamistaan ja nousemistaan, hänen ikuista unhotuksen ja huumauksen janoaan, ei sitä muuttaa eikä siihen mukautua. Siten rakastivat he toisiansa eivätkä kuitenkaan koskaan tulleet toisiansa aivan lähelle, ja Muothin huomatessa, että hänen hiljainen toivonsa, Gertrudin avulla saavuttaa rauhaa ja tyytyväisyyttä, oli pettynyt, täytyi Gertrudin huomata, että hänen tahtonsa ja uhrinsa oli ollut turha ja ettei hänkään voinut lohduttaa ja pelastaa tätä miestä omalta itseltään. Siten oli molempain salainen unelma ja hartain toivomus mennyt pirstoiksi, he saattoivat vain uhrautumalla ja toisiansa säästämällä elää yhdessä, ja se, että he niin tekivät, osotti urhoollisuutta heidän puoleltaan.
Näin Heinrichin jälleen vasta kesällä, kun hän tuli tuomaan Gertrudia kotiin. Silloin oli hän vaimoansa ja minua kohtaan niin lempeä ja hellän varovainen, etten häntä ollut sellaisena nähnyt milloinkaan ennen, ja huomasin kyllä, miten hän pelkäsi kadottavansa Gertrudin, ja tunsin myöskin, ettei hän jaksaisi kestää tätä tappiota. Mutta Gertrud oli uupunut eikä pyytänyt mitään muuta kuin rauhaa ja hiljaisia päiviä, voidakseen saavuttaa tyyneyttä ja voimia. Vietimme erään leudon kevätillan yhdessä meidän puutarhassamme. Gertrud istui äitini ja Brigitten välissä, pitäen heidän käsiä omissaan, Heinrich astuskeli hiljaa edestakaisin puutarhassa, ja Teiser ja minä soitimme verannalla viulusonaattia. Miten Gertrud siinä lepäsi hiljaisena hengittäen hetken rauhaa, miten Brigitte kunnioittavaisesti painautui kaunista, kärsivän näköistä naista kohti ja miten Muoth kumaraisena, hiljaisin askelin kulki ulkona hämärässä soittoa kuunnellen, tuo kaikki on painunut sieluuni katoamattomaksi kuvaksi. Jäljestä päin sanoi Heinrich puoleksi leikillään, vaikka surullisin silmin minulle: "Katsohan, miten nuo kolme naista tuolla istuvat rinnakkain! Ja onnelliselta näyttää heistä kaikista vain sinun äitisi. Meidän täytyy koettaa myöskin päästä niin vanhoiksi."
Sitten erosimme toisistamme. Muoth läksi yksinänsä Bayreuthiin, Gertrud isänsä kanssa vuoristoon, Teiserit Steiermarkiin ja minä äitini kanssa jälleen Pohjanmerelle. Siellä kävelin useasti rannalla meren pauhua kuunnellen ja ajatellen, samoin kuin vuosia sitten varhaisessa nuoruudessani, elämän surullisen lystillisiä vaiheita, kuinka lempi voi olla turhaa ja kuinka ihmiset, jotka tarkottavat toisillensa hyvää, kuitenkin kulkevat toistensa ohi kukin oman käsittämättömän kohtalonsa kuljettamana, kuinka jokainen tahtoisi auttaa ja lähestyä toistansa, mutta ei voi, aivan kuin mielettömissä painajaisunissa. Ja useasti ajattelin myöskin Muothin sanoja nuoruudesta ja vanhuudesta ja olin utelias näkemään, tulisiko elämä minullekin joskus kirkkaaksi ja selkeäksi. Äitini hymyili, kun joskus keskustellessa koskettelin tätä, ja näytti tosiaan tyytyväiseltä. Ja hän nolasi minua muistuttamalla ystävästäni Teiseristä, joka ei vielä ollut vanha ja kuitenkin siksi vanha, että oli tajunnut oman osansa, ja joka lapsen lailla eli huoletonna elämäänsä Mozartin sävelet huulillaan. Ettei tämä iästä riippunut, sen kyllä huomasin, ja kenties oli meidän kärsimyksemme ja harhailumme vain tuota sairautta, josta herra Lohe kerran oli puhunut minulle. Vai oliko tämä viisaskin samanlainen lapsi kuin Teiser?
Mutta oli tuon laita niin tai näin, minun mietiskelyäni ja ajatuksiani ei se muuttanut. Kun musiikki värisytti sieluani, silloin ymmärsin kuitenkin sanattomasti kaiken, tunsin syvyydessä kaiken elämän puhtaan harmonian ja luulin tietäväni, että kaikkeen, mitä tapahtui, eli kytkettynä ajatus ja kauneuden laki. Vaikkapa se olikin ollut harhaluuloa, siinä kuitenkin elin ja oli onnellinen.
Ehkä olisi ollut parempi, ettei Gertrud olisi kesäksi eronnut miehestään. Hän alkoi tosin nyt toipua ja näytti tosiaan syksyllä, kun hänet näin jälleen matkan jälkeen, terveemmältä ja vastustuskykyisemmältä. Mutta toiveet, joita olimme kiinnittäneet tähän voimistumiseen, olivat pettyviä.
Gertrudin oli nyt muutamia kuukausia ollut hyvä olla isänsä luona, hän oli voinut tyydyttää levontarvettaan ja antautunut tähän hiljaiseen, jokapäiväisiä kamppailuja vailla olevaan lepotilaan niinkuin väsynyt vaipuu uneen heti kun pääsee makuulle. Mutta kävi selville, että hän oli mieleltään enemmän järkkynyt, kuin olimme luulleet ja kuin hän itse oli aavistanut. Sillä nyt, kun Muothin pian jälleen piti saapua häntä noutamaan, vaipui hän voimattoman pelon valtaan, ei voinut enää nukkua ja pyysi rukoillen isäänsä vielä jonkun aikaa pitämään häntä luonansa.
Tietysti oli Imthor hiukan pelästyksissään, koska hänellä oli ollut syytä luulla, että Gertrud iloitsi; saadessaan uusin voimin jälleen palata Muothin luokse; hän ei kuitenkaan vastustellut, esittipä päinvastoin varovaisessa muodossa ensi aluksi pitempää erillään oloa, josta sitten myöhemmin syntyisi täydellinen ero. Mutta sitä vastusti Gertrud kiihkeästi.
"Rakastan häntä kuitenkin!" huudahti hän kiivaasti, "enkä tule hänelle milloinkaan uskottomaksi. On vain niin vaikeata elää hänen kanssansa! Kaipaan vain vielä hiukan rauhaa, pariksi kuukaudeksi ehkä, kunnes jälleen mieleni elpyy."
Vanha Imthor koetti rauhottaa häntä eikä itse puolestaan lainkaan ollut sitä vastaan, että sai vielä kotvan aikaa pitää lapsensa luonaan. Hän kirjoitti Muothille, että Gertrud oli edelleen sairas ja halusi vielä vähäksi ajaksi jäädä kotiin. Ikävä kyllä koski Muothiin ilmoitus liian kovasti. Hänessä oli eron aikana vaimonsa kaipuu tullut ylen voimakkaaksi, hän oli iloinnut ajatuksesta, että jälleen saisi tavata tämän ja oli täynnä hyviä aikomuksia, että jälleen voittaisi hänet kokonaan omakseen.