Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin, mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi, ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti. Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian, harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen. Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.
Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani, joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."
Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa, ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko, jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa, sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.
Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos. Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua katkeran kateellisena.
Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.
Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.
Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla, kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan mukanani seurannutta mielenahdistustakin.
Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä, yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.
Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille, käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri iloisesti niin alistuvaisesti.
Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin. Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä, näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla, uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti hohtavine hopeisine lumikenttineen.