Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa, polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.

Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas, jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys, kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani valtasivat minut.

Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi, että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut musiikkia.

Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat saman suuren musiikin tahteja ja osia.

En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon, kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.

Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa, tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen kuultua.

Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni, hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen tuijotukseensa.

Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.

3.

Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään puhdasta.