Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa ja antoi nuotit minulle takaisin.
"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys, jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava, sen olen huomannut."
Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi, vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä opintokuukausinani olla oikein ahkera.
Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen, missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se, että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies, jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän, eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen, jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne ollut Kuhn? — Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle, ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."
Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin.
"Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."
"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti; voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan siksi."
"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"
"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni saada itselleni, kotonani esitettäväksi."
"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"
"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia, teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"