Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.
"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo saanut kärsiä paljon".
"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."
"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."
Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa vanhemmilta kuin hän saattoi olla.
Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani, näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain ihmeellistä merihirviötä.
Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin, että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.
Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme. Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:
Dass bei jedem Föhn
Vom Berg die Lavine rollt
Mit Sausen und Todesgetön,
Hat das Gott gewollt?
Dass ich ohne Gruss
Durch der Menschen Land
Fremd wandern muss,
Kommt das von Gottes Hand?