"Niin, hän, joka silloin kävi luonasi syyttämässä minua. Hän on jälleen täällä ja avioliitossa, ja näyttää siltä, että minä yhä vielä herätän hänen mielenkiintoansa. Hän oli täällä oikein vierailulla."
Hän katsoi minuun jälleen viekkaasti ja nauroi, kun näki minun pelästyvän.
"Otitko hänet vastaan?" kysyin epäröiden.
"Oh, luuletko minusta sellaista! Ei, rakkaani, lähetin hänet pois. Mutta suo anteeksi, puhun roskaa. Olen niin kirotun väsyksissä, ja illalla minun täytyy laulaa. Jos sallit, käyn hetkiseksi nukkumaan."
"Hyvä, Heinrich, lepää, minä lähden hiukan kaupungille. Oletko hyvä ja hankit minulle ajurin?"
En halunnut jäädä enää äänettömänä istumaan tähän taloon ja kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa. Ajoin kaupunkiin, ilman päämäärää, ja jouduin vanhaan pinakoteekkiin. Siellä katselin puolisen tuntia surullisessa harmaassa valaistuksessa vanhoja maalauksia; sitten kokoelma suljettiin, enkä tiennyt mitään parempaa kuin mennä erääseen kahvilaan lukemaan sanomalehtiä. Mutta päätin joka tapauksessa murtaa kylmän välimme ja puhua Heinrichin kanssa vilpittömästi.
Mutta kun palasin takaisin, tapasin hänet hymyilevänä ja hyvällä tuulella.
"Puuttui vain unta", sanoi hän reippaasti. "Olen taas aivan kunnossa.
Sinun täytyy soittaa jotakin minulle, teethän sen?"
Iloisena ja kummissani siitä, että tapasin hänet näin pian muuttuneena, tein hänen tahtonsa mukaan ja kun olin lopettanut soittoni, tarinoi hän kuten ennen vanhaan, ivallisesti ja hiukan skeptillisesti, leikitteli kirjavan oikukkailla päähänpistoillaan ja voitti jälleen sydämeni kokonaan. Johtui mieleeni ystävyytemme ensimäinen aika, ja kun illalla läksimme talosta, silmäilin vaistomaisesti ympärilleni ja kysyin: "Eikö sinulla ole lainkaan koiria enää?"
"Ei. — Gertrud ei niistä pitänyt."