Silloin kuului ovelleni nopeita, voimakkaita lyöntejä; hypähdin pystyyn ja avasin oven. Ulkona seisoi palvelija, vain niukasti puettuna ja tuijotti minuun kauhistunein silmin.
"Tulkaa!" kuiskasi hän läähättäen, "on tapahtunut onnettomuus!"
Vedin ylleni vain yönutun ja seurasin nuorta miestä portaita alas. Hän avasi erään oven ja minä astuin sisään. Pienellä pöydällä seisoi kynttilänjalka, missä paloi kolme kynttilää; vieressä oli ylösalasin myllerretty vuode, ja siinä näin, maaten suullaan ystäväni Muothin.
"Meidän täytyy kääntää hänet ympäri", sanoin hiljaa.
Palvelija ei näyttänyt oikein uskaltavan lähestyä vuodetta.
"Lääkäri saapuu varmaankin heti", sanoi hän änkyttäen.
Mutta minä pakotin hänet tulemaan avukseni, me käänsimme makaavan ympäri ja minä näin nyt ystäväni kasvot, jotka olivat kalpeat ja vääristyneet; hänen paitansa oli verinen, ja kun me laskimme hänet vuoteeseen ja jälleen peitimme hänet, värähti hänen suunsa hiukan ja silmissä ei enää ollut katsetta.
Palvelija alkoi nyt nopeasti kertoa, mutta minä en halunnut tietää mitään. Kun lääkäri saapui, oli Muoth jo kuollut. Varhain aamulla sähkötin Imthorille, sitten palasin hiljaiseen taloon, istuin kuolleen vuoteen ääressä, kuuntelin tuulen ulvontaa ulkona ja tiesin nyt vasta, miten olin tätä miesparkaa rakastanut. Surkutella en häntä voinut, hänen kuolemansa oli ollut kevyempi kuin hänen elämänsä.
Illalla olin asemalla ja näin vanhan Imthorin astuvan junasta ja hänen jäljessään solakan, mustiinpuetun naisen, ja minä vein heidät vainajan luokse, joka nyt oli puettu ja asetettu arkkuun eilisten kukkien keskelle. Silloin kumartui Gertrud ja suuteli häntä kalpeille huulille.
Kun seisoimme hänen hautansa ääressä, huomasin kookkaan, kauniin naisen, jolla oli itkettyneet kasvot ja ruusuja kädessä ja joka seisoi yksinään; kun uteliaasti katsoin häneen, huomasin, että se oli Lotte. Hän nyökäytti minulle päätänsä ja minä hymyilin. Mutta Gertrud ei ollut itkenyt, hän tuijotti kalpein, laihtunein kasvoin ankarasti eteensä hiljaisessa sadesäässä ja piti itseänsä suorana kuin nuori puu, joka seisoo vankoin juurin. Mutta se oli vain hätäpuolustusta, ja kahta päivää myöhemmin, kun hän kotona sai vastaanottaa Muothin lähettämät kukat, jotka sillä välin olivat saapuneet, hän murtui, painui kokoon ja pysyi sitten kauan aikaa meille kaikille näkymättömissä.