Hän ei ollut luvannut liikoja, tämä vanha, kelpo isä.
Seuraavana aamuna istuessaan poikansa kera vastatusten aamiaisella kysäisi hän hyväntahtoisen valittavalla äänellään: »No, Felix, oletko nukkunut tuhmat tuumat päästäsi pois?»
Felix suuttui ... »Sanoin sinulle jo, isä,—siitä—»
»En ymmärrä mitään! Aivan oikein, poikaseni. Mutta juuri siksi tahtoisin tietää erään seikan: kenen kanssa oikeastaan tahdot taistella, herra von Schrandenin vaiko herra Baumgartin?»
Felix säpsähti. Himmeä aavistus sanoi hänelle, mihin isä tähtäsi. »Nuo ovat pelkkiä viisasteluja, isä», vastasi hän. »Olen suorasukainen sotilas. Minulle ei tarvitse syöttää sellaisia.»
»Mutta, Felix, älä toki ole niin kiihkeä. Tarkotanhan vain parastasi. Herra von Schranden ei ole ikinään ollut upseerina, hänen kanssaan ei sinun siis sovi puuttua tekemisiin, ja luutnantti Baumgart taasen on veijari, sillä hän on esiintynyt väärällä nimellä, hänen kanssaan sinun siis kaikista vähimmän sopisi puuttua tekemisiin.»
»Se on totta», sanoi Felix, sivellen hunajaa voileivälleen. »Oikeastaan en saisi tehdä hänelle sitä kunniaa, että vaatisin hänet kaksintaisteluun.»
Uusi epäilys heräsi hänen mielessään. »Jollei hän vain saisi kantaa luutnantin arvonimeä», lisäsi hän kiukkuisesti. »Sitä ei kunniantuntoni voi suoda moiselle lurjukselle.»
Vanhus näytti odottaneen tätä vastaväitettä.
»Miksi hän sitten kantaa luutnantin nimeä?» kysyi hän, nipistäen lihavat huulensa yhteen. »Siksi, etteivät hänen esimiehensä tiedä petoksesta mitään. He kyllä antaisivat hänelle kauniin kyydin, jos siitä vain aavistaisivatkaan.»