Felix alkoi ymmärtää.
»Tarkotat, että pitäisi—»
»Tietysti pitäsi.»
Mutta Felixin helposti loukkaantuva kunniantunto ei tahtonut tietää tästäkään. »Tahdon muistuttaa sinulle, että olen upseeri, isä», huusi hän tuohtuneena. »Neuvosi on suorastaan minua loukkaava.»
Vanhus kohautti olkapäitään. »No, jollet tahdo—» tuumi hän.
Kunniastaan arka poika näytti nyt keksineen pelastavan keinon.
»Pitäisi ennemmin lähettää ilman allekirjotusta—» tuumaili hän aprikoiden.
»Siitä he viisi välittävät», vastasi vanhus. »Mutta tiedänpä jotakin parempaa. Panen asian itse vauhtiin. Kirjotat vain muiden mukana nimesi alle. Silloin katoaa se joukkoon.»
Saman päivän iltapuolella kulki kunnanlähetti Hoffmann kutsumassa »Mustaan Kotkaan» kaikki nostoväen miehet, joka menettely tosin ainoastaan lisäsi lähestyvän toimituksen juhlallisuutta, sillä he olisivat kyllä tulleet kutsumattakin.
Kun kaikki pöydät olivat täytetyt—Schrandenin kylä oli lähettänyt kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan—ja herra Merckelin valpas silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan puheen: