»Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta. Monta kertaa olette siellä saaneet olla janoissanne eikä teillä ole ollut edes likaisen lätäkön pisaraakaan saatavissanne. Kukapa ei sentähden teille soisi, että nyt sodan kuorman ja helteen jälkeen aika ajoin saavutte »Mustaan Kotkaan» ja täällä juotte siemauksen hyvää, rusottavaa olutta. Olette sen rehellisesti ja vaivaloisesti ansainneet. Maljanne, sotilaat!»—
Hän vei haarikkansa, joka hänellä oli tällaisia tapauksia varten valmiina, uljaalla heilahduksella huulilleen ja juodessaan vilkuili ympärilleen nähdäkseen, ketkä olivat tyhjentäneet lasinsa pohjaan.—Sitten hän salavihkaan viittasi tarjoilijaneitoselle ja pyyhittyään huuliaan jatkoi:
»Kylänvoutina en tosin ollut sodassa mukana, sillä minun täytyi sen aikaa pitää huolta kotiin jääneistä»—hyväksyvän liikutuksen murina kävi kautta huoneen—»mutta olen isänmaan ystävä kuten tekin, ja sydämeni sykkii uskollisena isänmaalle ja kunnialle, kuten konsanaan teidän, kelpo sotilaat.— —Kiirehdi nyt hieman, kuhnustelija, sillä kuoleehan herra Weichert pian janoon»—herra Weichert piti puoliaan, mutta se ei auttanut, lasi temmattiin hänen käsistään—»ja poveni paisuu ylpeydestä, kun katson poikaani, joka on suorasukainen, uljas sotilas ja josta toverien luottamus ja kuninkaan armo on tehnyt upseerin. Puhun varmaan teidän kaikkien sydämestä, kun huudan: Eläköön kylän ilo, kelpo poika, kunnon toveri, urhea sotilas ja kunniastaan herkkä upseeri, luutnantti Merckel, eläköön, vielä kerran eläköön ja kolmannen kerran eläköön!»
Innostuksesta uhkuen säestivät schrandenilaiset, ja herra Merckel vanhempi huomasi tyytyväisyydekseen, että tässä tilaisuudessa oli toistamiseen muutamia laseja tyhjentynyt. Antaakseen Amalialle aikaa niiden täyttämiseen piti hän vaikutusta lisäävän pienen väliajan, jolloin syvästi liikutettuna lankesi poikansa kaulaan; sitten hän jatkoi:
»Sitä suuremmalla surulla täytyy mielemme täyttyä, kun näemme, että rakastettua ja siunattua seutuamme, jonka häpeän urotekonne ovat hälventäneet, uudelleen solvaa samaisen miehen poika, tuon miehen, joka on onnettomuuteemme syypää.—Paloraunioissa asustaa hän nyt isänsä rakastajattaren kera—en tahdo sanoa enempää, mutta kaunista, lapset, ei ole se, mitä siellä tapahtuu.» Ruokoton nauru rähähti ilmoille ja muuttui vähitellen siveelliseksi suuttumukseksi. »Niin, ja kauniinta kaikesta on se, että tämä irstas veitikka kuuluu hänkin urhoolliseen ja kunniakkaaseen armeijaamme, väärällä nimellä on hän hiipinyt riveihin, vieläpä enemmänkin, aina upseeriksi saakka on hän keinotellut ja vehkeillyt... Mikä teille kaikille, teille kunnon miehille, ei ole onnistunut—paitsi tietysti poikaani—sen on tuollainen miekkonen valheella ja vilpillä saavuttanut. Voitteko sitä sietää, hyvät schrandenilaiset, tahdotteko pitää hyvänänne, että moinen veijari, maankavaltajan poika, lopuksi katsoo teitä ikäänkuin alamaisikseen?—Sitäkö varten rakkaan kuninkaamme armosta on teistä tullut vapaita miehiä?»
Hetki näytti suotuisalta huutaa eläköön hänen majesteetilleen kuninkaalle, sillä Amalia oli tällä välin ehtinyt täyttää kaikki lasit. Menestys oli täydellinen, ja herra Merckel alkoi olla tyytyväinen puheensa niin henkiseen kuin taloudelliseenkin vaikutukseen.
»Ei, kunnon schrandenilaiset», jatkoi hän, »tätä ette saa pitää hyvänänne, armeija on vapautettava tästä häpeätahrasta—muuten täytyy teidän hävetä sitä, että olette preussilaisia sotilaita.»
»Lyökää hänet kuoliaaksi! Kuoliaaksi! Kuoliaaksi!» kajahti pöytien äärestä.
»Ei, rakkaat ystävät», vastasi hän myhäillen hyväntahtoiseen tapaansa. »Teidän ei ole aina kohta puhuttava kuoliaaksi lyömisestä, minä en teidän esivaltananne saa sitä ensinkään kuulla—muuten»—hän kohotti hyväntahtoisesti uhaten etusormensa pystyyn. »Mutta tahdon teille neuvoa jotakin parempaa. Korkeilla herroilla ei tietysti ole aavistustakaan, kuka tämän luutnantti Baumgartin takana oikeastaan piilee, sillä viime keväänä ei suurin kysytty kastetodistuksia eikä muita sellaisia; mutta nyt on asia toisin—nyt sentään jo katsotaan, kenen annetaan haihatella entisenä kuninkaallisena preussilaisena luutnanttina. Ja tämän »entisenkin» laita taitaa olla vähän niin ja näin.—Muistattekos, mitä Johann Radtke Heiden kylästä kertoi näiden samojen seinien sisällä, kun ei vielä kellään meistä ollut aavistustakaan, mikä siisti eläväinen hänen kuuluisa luutnantti Baumgartinsa oikeastaan on.»
Katkera, vihainen nauru keskeytti hänet. Sen oli päästänyt hänen poikansa Felix.