Valittujen naamat venähtivät pitkiksi, sillä he aavistivat, mitä heillä oli edessään, mutta kun he samalla olivat imartelusta mielissäänkin, eivät he yrittäneetkään tehdä tenää.
Kunnioituksella, jota herra Merckel tunsi heti, kun joku oli herrashuoneeseen astumaisillaan, tempasi hän auki oven, jonka yläpuolelle oli samalla kertaa sekä varotukseksi että houkutukseksi kirjotettu nuo merkitsevät sanat: »Täällä saa juoda ainoastaan viiniä.»
Pelokkaan ylpeinä astuivat valitut tähän ylhäiseen huoneeseen ja kierittelivät arastellen lakkejaan käsissään.
Viimeisenä seurasi talon poika.
Silloin kääntyi herra Merckel vielä kerran ympäri ja huusi juhlallisella äänellä tarjoilupöytää kohden: »Amalia, kaksi pulloa muskottia minulle ja herra luutnantille.»
Muskotti oli viiniä, jota hänellä oli tapana itse laittaa rommista, sokerista, kanelista ja karviaismarjamehusta sekotettuna tarpeelliseen määrään vettä ja jota hän myi taalerista pullon schrandenilaisille. Hän mainitsi kaksi pulloa sentähden, ettei vieraitten mieleen juolahtaisi jakaa kaksittain pulloa keskenään.
Tarjoiluhuoneessa syntyi syvä hiljaisuus.
Vakavin, jännittynein kasvoin katselivat jälelle jääneet toisiaan ja tuijottivat sitten taasen suljettuun oveen
Herrashuoneestakaan ei kuulunut niin hiiren hiiskahdusta. Siellä käytiin isännän ja hänen vieraidensa välillä mykkää, mutta silti ankaraa taistelua. Epätietoista oli, kuka voittaisi.
Muutamien minuuttien jälkeen sentään—neiti oli juuri palannut kellarista kahden nopeasti täyttämänsä pullon kera—tempasi herra Merckel oven seposen selälleen ja huusi voitonriemuisena tarjoiluhuoneeseen: »Amalia, vielä viisi pulloa muskottia!»