Mutta eräänlainen arkuus, jota Boleslav itsekään ei voinut selittää, teki hänelle mahdottomaksi toteuttaa aikomustaan. Hän ei vihannut tyttöä enään. Hänen inhonsa oli haihtunut, kun hän näki Reginan niin omaa etuaan etsimättä ahertavan hänen hyväkseen. Ja kuitenkaan ei hän voinut vapaasti tyttöä puhutella. Heidän välillään oli jotakin, joka ympäröi tytön kuin salahämyisellä utukehällä ja joka teki tämän tavallaan lähentymättömäksi. Tyttö tuntui Boleslavista kammottavalta.
Näytti melkein kuin isän henki leijailisi hänen ympärillään ja kammottavalla läsnäolollaan lamauttaisi pojan kielen. Oliko häpeä, jota hän kantoi, antanut hänelle tuon tehoavan lumousvoiman, jolla pahe vaikuttaa kokemattomaan nuorisoon? Vai oliko tämän voiman lähde hänen suuressa onnettomuudessaan?
Usein, kun tyttö toi illallista tai laittoi hänen vuodettaan, oikaisihe Boleslav työnsä äärestä ja koetti alottaa hänen kanssansa keskustelua. Mutta hänen kielensä takertui suulakeen kiinni, hän ei tiennyt mistä puhua, sillä hän ei tahtonut panna alttiiksi arvoaan, eikä hänen huuliltaan tullut muuta kuin lyhyitä, kuivia käskyjä.
Hänen silmiinsä oli jo kauan pistänyt, kuinka suuresti tyttö oli muuttunut ulkoasultaan. Edukseen, tietysti.—Hän ei enää käynyt repaleissa ja villin näköisenä eikä näyttänyt ruumistaan alastonna. Hänen nuttunsa oli napitettu kiinni kurkkuun asti ja hänellä oli villainen huivi kaulassa. Hänen vaatteensa olivat huolellisesti paikatut, ja nutun liepeet eivät enää ryömineet vyöhystän alta ilmoille.—Hänen tukkansa ei roikkunut kuten ennen vanukkeisina suortuvina ympäri ohimoita ja niskaa, hän kampasi ja palmikoi sen huolellisesti, ja monena aamuna välkkyi hänen päälakensa vesikylvystä, jota hän oli käyttänyt villien kiharain kesyttämiseen.
Päivät alkoivat kylmetä, mutta yhä liikuskeli hän vain pumpulisillaan, ja ainoastaan ulkosalla liikkuessaan kääri hän ruudukkaan villasaalinsa ristikkäin hartiainsa ja vyötärönsä ympärille.
Eräänä iltana, kun hän varustautui jokaviikkoiselle matkalleen ja puhui Boleslavin kanssa ostoksista, kysyi tämä: »Mikset ole tuonut vielä itsellesi talvipukimia, Regina?»
Regina loi katseensa maahan ja tuumi: »Kyllähän niinä mielelläni ...»
»No, mutta—?»
»Enhän tiennyt, saanko!»
»Tietysti saat. Enhän toki aio sinua palelluttaa.»