»Miksei hän tuki aukkoja?» ajatteli Boleslav ja päätti huomenna panna lautoja vahingoittuneille paikoille. Hän kiipesi seinähyllylle ja kopeloi lasikattoa. Silloin hän kyllä käsitti, miksi Regina ennemmin nukkui puolittain paljaan taivaan alla. Lyijyliitokset olivat käyneet hauraiksi ja rapisivat. Hänen pelkästä kosketuksestaan kitisi ja natisi katto saumoistaan. Ainoakin korjausyritys olisi saanut sen tykkänään putoamaan.
»Olisi rikos tyttöä kohtaan, jos antaisi hänen kauemmin näin majailla», tuumi Boleslav itsekseen.
Hän palasi huoneeseensa ja penkoi vuoteestaan kaikki höyhenpatjat ja tyynyt, joita ilman hän katsoi voivansa tulla toimeen. Nämä hän otti syliinsä ja kantoi Reginan vuoteeseen, laitteli ne kuntoon ja levitti karvaloimen huolellisesti niiden peitteeksi, niin että patjojen joka nipukka peittyi sen verhoon.
»Kuinka hänen silmänsä suurenevatkaan, kun hän huomenna lopen uupuneena tahtoo heittäytyä oljilleen.» Näin ajatellen palasi hän erittäin tyytyväisenä paperiensa ääreen.
Hänen herätessään seuraavana aamuna kajasteli jo huoneen seinistä valkean lumen heijastus hänen silmiinsä.
Maailma oli yöllä asettunut talvilevolleen.
Hän pukeutui ja huusi Reginaa. Ei vastausta. Tyttö ei ollut vielä palannut.
Hän odotti kaksi tuntia ja meni sitten itse laittamaan aamiaistaan. Lasikaton aukkojen alla oli kolme laakeaa lumikinosta, ja neljäs kinostui paraikaa liedelle. Vihertävä hämy valo täytti huoneen, joka nyt oli ikäänkuin lumeen hautaantunut.
Puolikoneellisesti tarttui hän lapioon ja luutaan luoden ja lakaisten valkoiset kinokset ovesta ulos, sitten hän nouti muutamia arkkeja paksua paperia, jota oli käytetty asiakirjapinkkojen kääreenä, leikkasi niistä sopivia kappaleita ja työnsi ne varovasti aukkojen lävitse, niin että ne, tarttuen höllään lumikerrokseen, kattoivat vahingoittuneet paikat.
»Enempää en voi tehdä parhaalla tahdollanikaan», sanoi hän ja katseli viluissaan väristen huonetta, johon nyt oli tullut miltei yön pimeys. Sitten meni hän huoaten lieden ääreen tulta sytyttämään.