Päivä kului, mutta Reginaa ei kuulunut. Nähtävästi oli lumipyry pidättänyt häntä aamuun asti Bockeldorfissa.
Alakuloisena ja ikävissään ryhtyi Boleslav jälleen työhönsä, käväisi kerran ja toisenkin Kissanportaalla, jonka kautta Reginan piti tulla, haukkasi kylmän päivällisensä ja vilkaisi vähäväliä seinäkelloon, jonka vaskiviisarit eivät näyttäneet paikaltaan liikahtavan.
Reginaa kaipasi hän kaikissa sopissa ja nurkissa, ja vaikka tyttö olikin aina pysytellyt poissa näkyviltä, oli Boleslav sentään tiennyt, että hän aina oli saapuvilla ja että tarvitsi vain viheltää nähdäkseen hänet edessään.
Päästäkseen toisiin ajatuksiin pani hän tavallisen työnsä syrjään ja alkoi piirustaa. Viidenkymmenen vuoden vanhan vaunusepänlaskun takapuolelle hän maalasi pitkän, pitkän puutarha-aidan, jonka takaa pilkistivät jäykissä riveissä esiin liljat ja ruusut—ensin kerros ruusuja, sitten liljoja—sitten jälleen ruusuja ja niin edelleen, kunnes piirustus näytti outokuosiselta seinäverholta.
Sitten hän heittäytyi horjuvalle sohvalle ja unelmoi pyhästä neitsyestä, joka istui tämän kukkasaidan takana, valmiina siunaten kumartumaan sen syntisen puoleen, jolla oli rohkeutta murtautua aidan lävitse.
Alkoi jo olla pilkkosen pimeä, kun ulkoa kuului askeleita.
Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos.
Mytyillä ja kääröillä kuormitettuna, lumisena päästä jalkoihin, astui Regina läähättäen kynnyksen ylitse. Valkoiseksi puuteroituna valui hänen kiharainen otsatukkansa hehkuville kasvoille, ja silmät kiiluivat hätäisen pelokkaina.
»Juoksin, herra, minkä kerkesin», änkytti hän, painellen oikealla kädellään sydänalaansa. »Kauppias ei päästänyt minua ennen päivää lähtemään, sillä hän arveli, että—uuden nuttuni—»
Hän vaikeni ja syyllisyytensä tunnossa loi silmänsä maahan.