Boleslav nyökäytti hänelle hymyillen päätänsä; hän oli liian iloinen, tietäessään tytön olevan jälleen täällä, sanoakseen hänelle ainoaakaan vihaista sanaa. »Keitä nyt joutuin minulle jotakin lämmintä», sanoi hän, »ja tarvitsethan itsekin.»
Pelokkaan kummissaan tuijotti tyttö Boleslaviin.
»Mitä vielä odotat?»
»Niin—mutta—» Ja sitten ikäänkuin säikähtyneenä siitä, mitä oli aikonut sanoa, juoksi hän Boleslavin ohitse keittiöön.
»Näyttää kuin hän vaatisi kuriaan», jupisi Boleslav katsoen hymyillen hänen jälkeensä.
Hänen tuodessaan iltaruokaa istui Boleslav pulpetin ääressä, missä hän tavallisesti työskenteli. Viheriävarjostiminen öljylamppu levitti himmeää valoaan huoneeseen.
Salavihkaan kääntyi Boleslav Reginaa katselemaan, sillä häntä miellytti lampunvarjostimen pimennosta tarkastella tytön puuhailua. Tänään hän säpsähti hänet nähdessään; niin vieraan, ylvään, ihanan näköinen oli tyttö. Hän ei ollut enää turmeltunut, kurjuuteen ja tylsämielisyyteen vajonnut palvelijatar. Häntä olisi saattanut pitää hienona naisena, niin arvokas, niin miellyttävä oli jokainen hänen liikkeensä, niin säännöllisinä ja viehättävinä esiintyivät hänen päänsä ääriviivat.—Tumma villapuku ja ennen kaikkea uusi röijy hopeanharmaine turkisreunustoineen—»kazabeikaksi» semmoista nimitettiin Puolan puolella—oli tämän muutoksen saanut aikaan.
Pöytää kattaessaan hymyili hän kainon onnellisena itsekseen ja heitti tuontuostakin salavihkaa nopean katseen Boleslaviin.
Ilmeisesti hän halusi, että häntä ihailtaisiin, mutta ei uskaltanut herättää Boleslavin huomiota.
Kun Regina astui lampun valokehään, nostaakseen sen ruokapöydälle, loi Boleslav pikimmittäin silmänsä alaspäin, näyttääkseen ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannut.