»Kuinka kaunis hän on», ajatteli Boleslav ihaillen ja koetti katsoa hänen ohitsensa.
»No, mitä vielä haluat?» kysyi hän sitten vienoimmalla äänellään.
Regina koetti puhua, mutta kesti kotvan, ennenkuin hän sai änkytetyksi sanaakaan.
»Herra—oletteko te—tehnyt sen—vuoteelle?»
»Tietysti, kukas muu?»
»Niin, mutta—miksi teette—teette niin?» Pelokkaina ja kummastuneina leimusivat hänen silmänsä. Ilmeisesti oli Boleslavin hyvyys alkanut häntä huolestuttaa.
Boleslavin täytyi alkaa puhua ankarammin hillitäkseen omaa liikutustaan. Hän ei ollut ikinä luullut, että tyttö tulisi niin syvästi järkytetyksi. »Hupakko», tiuskaisi hän, »onko minun sitten jätettävä sinut taivasalle paleltumaan?»
Jäykkänä ja äänetönnä seisoi tyttö paikoillaan kuten kuvapatsas suurten, kirkasten kyynelten vieriessä hänen poskilleen.
Ja äkkiä lankesi hän polvilleen Boleslavin eteen, tarttui hänen käsiinsä ja peitti ne kyynelin ja suudelmin.
Tahdotonna, katselemiseen vajonneena tuijotti Boleslav tuokion tyttöön, mutta kohta hän torjui hänet luotaan ja käski hänen nousta jaloilleen.