Kuinka hän oli saanut tämän ajatuksen päähänsä, tiesi hän tuskin itsekään. Ensi sysäyksen oli antanut pari kirjettä, jotka puolalaiselta aatelistolta olivat saapuneet hänen isälleen. Jos oli mahdollista näyttää toteen, että vainaja oli, vastoin parempaa käsitystään sydämensä jalompain tunteiden uhalla, ainoastaan totellut tunnotonta pakotusta, pitääkseen hätäisesti tehdyn valan tai täyttääkseen pakosta annetun lupauksen, silloin oli esitetty niin traagillinen olosuhteiden ristiriita, että se, jolleikaan vapauttaisi tätä parjattua miestä itse syyllisyydestä, kuitenkin antaisi hänelle eräänlaisen marttyyrin leiman.
Kun hän sitten, asiakirjat tarkimmasti tutkittuaan, astuisi julkisuuteen esittäen alkuperäisiin lähteihin perustuvan kertomuksen petoksesta ja sen todellisista syistä, kertomuksen, joka näyttäisi toteen, ettei Eberhard von Schranden suinkaan ollut näytellyt pirullista osaa, kuten huhu mainitsi, vaan oli yksinkertaisesti joutunut tapausten uhriksi—kenpä vielä silloin uskaltaisi kohottaa kätensä tämän paljon kärsineen miehen haamua vastaan.
Ja mitä enemmän hän syventyi tähän tehtävään, sitä hartaammin hän alkoi tuntea olevansa yhtä vainajan kanssa, sitä enemmän tottui hän siirtämään tunnon omasta syyttömyydestään isäänsä.
Hänen mielensä oli niin täynnä suunnitelmia, ettei hän voinut öisin nukkua, ja päivin hän harppaili kuin vimmattu ympäri lumen peittämää puistoa. Ja mitä vähemmän hän sielunsa sisimmässä uskalsi toivoa aikeissaan onnistuvansa, sitä palavammaksi tuli hänen halunsa avata jollekin sydämensä, vierittää epäilyksen taakka poveltaan.
Mutta täällä ei ollut ketään muita kuin tuo äänetön syyllisyytensä painama nainen, joka hiipi hänen ohitsensa, arka palo silmissään.
Ja eräänä iltana, kun yksinäisyys oli Boleslavin tukahuttamaisillaan, sanoi hän tälle: »Regina, sinua varmaankin palelee ulkona keittiössäsi?»
»Minä poltan tulta kaiken päivää, herra?»
»Mutta mitä teet iltaisin pimeässä?»
»Istun lieden ääressä ommellen, kunnes sormeni kohmettuvat.»
»Onko sinulla sitten valoa?»