Lyhyen äänettömyyden jälkeen kysyi Boleslav edelleen: »Kuka sinulle on tätä kaikkea opettanut. Regina? Äitisikö?»
Regina pudisti päätänsä. »Äitini, herra, kuoli pienenä ollessani. Tuskin muistan häntä enää. Sanotaan, että isä on hänet pieksänyt kuoliaaksi.»
Boleslav muisteli muotokuvakokoelmaa ja kalpeita, kaitoja kasvoja raukeine silmäluomineen. Suuressa palossa oli tämä kuva kadonnut jäljettömiin liekkeihin.
»Millainen oli hän ulkonäöltään—äitisi?» kyseli hän edelleen.
»Hänellä oli pitkä musta tukka ja silmien sanotaan olleen kuten minulla, mutta tukan muistan vieläkin, sillä hän kietoi minut monta kertaa siihen, iltaisin, kun minut oli riisuttu—ja sitten minä istuin siinä kuin mihinkin viittaan käärittynä ja nauroin katketakseni.
—Ja kun isä—» hän vaikeni äkkiä pelästyen. »Mutta miksi tahdotte sitä tietää, herra?» kysyi hän.
»Kerro vain edelleen», huudahti Boleslav nopeasti...
»Ja kun isä tuli kotiin ja tahtoi käydä kimppuuni, hän näet oli juovuksissa, asettui äiti minun eteeni ja sanoi minulle, että minun oli piilouduttava hänen hameeseensa, ja sen minä teinkin. Ja hameen peitossa oli kuin vuorenluolassa—aivan pimeää oli ja aivan hiljaista—ja isän pauhaaminen kuului korviini kuin jostakin kaukaa. Ja sitten kuoli äiti. Hän kuoli sunnuntaina—niin, hän kuoli sunnuntaina. Sillä kun seisoin aidan vieressä ajatellen, mahtoiko hän saada niin kauniin kirstun—ja mahtoiko se olla viheriä, kuten ylhäällä telineelläkin, kuljitte te, herra, juuri ohitse. Te olitte silloin yhtä pieni kuin minäkin—ja teillä oli sininen, hopeanauhainen takki ja pieni miekka kupeellanne— —ja jäitte seisomaan ja kysyitte minulta, miksi itkin, ja kun sulasta pelosta en voinut sitä sanoa, lahjotitte minulle omenan.»
Tätä ei Boleslav tosin enää voinut muistaa, mutta hänelle johtui mieleen, miten hän oli ottanut Reginalta varpusenpoikasen, ja hän kertoi sen hänelle.
Regina muisti vielä kaiken, ja hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin hän olisi vaipunut suloisten kuvien katselemiseen.