»Minulla—on se— —vielä.»
»Oh—hassutusta!» Boleslav hymyili. Suloinen mielihyvän tunne värisytti häntä.
Vastauksen asemesta Regina pisti kätensä taskuunsa ja pani pöydälle pienen värjätyistä oljista tehdyn rasian, tuskin lapsennyrkkiä isomman.
Boleslav otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta. Sisällä rapisi jotakin.
»Saako tämän avata?»
»Miksi kysyttekään, herra?»
Rasiassa oli pieni sormus, sinisistä, valkoisista ja keltaisista lasihelmistä tehty, jollaisia pienet tytöt, ensimäistä turhamaisuuden vaistoaan seuraten, tavallisesti laittavat sormiinsa.
Boleslav otti sen käsiinsä ja koetti työntää sen pikku sormeensa, mutta sormus oli aivan liian ahdas, tuskin mahtui kynnen pituudeltakaan.
»Onko sormuskin minulta?»
»Ei, herra—se on peräisin rakkaalta äidiltäni. Se kasvoi kiinni lihaani, jonka tähden kannoin sitä yötä päivää sormessani, kunnes lanka katkesi. Silloin oli äiti jo aikoja sitten kuollut, ja koska tämä oli minun ainoa muistoni häneltä, pujottelin helmet jälleen lankaan ja kannan sitä aina mukanani.»