»Minun rasiassani?»
Regina nyykäytti päätänsä ja loi silmänsä maahan.
»Miksi en tekisi niin, herra?» sanoi hän kuiskaten. »Se antaa minulle onnea.»
Boleslav tähysteli häntä sääliväisesti hymyillen. »Onnea? Sinulle?—»
»Niin, herra», vastasi Regina riemuiten. »Ajatelkaas vain noita monia kiviä— —»
Samassa luiskahti sormus, jonka Boleslav juuri aikoi panna paikoilleen, hänen hyppysistään ja putosi lattialle.
Regina hypähti pystyyn ja riensi pöydän ympäri ottamaan sitä maasta; mutta hän ei löytänyt sitä.
»Se on aivan kuin mennyt maan alle», sanoi hän huolissaan ja kumartui lattialle aivan Boleslavin viereen.
Boleslav näki täytelään, ihanan niskan paistavan vastaansa, hän näki mustat, kiharaiset hiuskiemurat, jotka sitä häilyvinä ympäröivät.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeämmin,—Kylmä virta valahti hänen jäsentensä lävitse. Tuijottaen katsoi hän tyttöön.—