»Tuolla se on!» huudahti Regina ja kohosi polvilleen tarjoten Boleslaville mieluista leikkikaluansa. Boleslav kohotti kätensä. Oli kuin sitä kohottaisi outo voima, ja kuitenkin tuntui se vuoren painoiselta.
Sitte laski hän sen arasti hyväillen Reginan poskelle.—
Tyttö hytkähti pelästyneenä. Hänen silmiinsä ilmeni omituisen väikkyvä loiste, ja unelmoivina ja kysyvinä ne katsoivat Boleslaviin.—
Boleslavin käsi vaipui hervotonna alas.
»Kiitän sinua», sanoi hän käheästi.—
Regina palasi paikoilleen.—Seurasi syvä äänettömyys.
Boleslavista tuntui, kuin olisi hän tehnyt rikoksen, jota äänettömyys yhä vain pahensi. Hänen täytyi puhua, maksoi mitä maksoi.
»Mitä kysyinkään sinulta?» Niin—kuka siis on sinut opettanut ompelemaan?»
Lanka oli luiskahtanut Reginan neulansilmästä. Hän koetti sitä pistää siihen uudelleen. Kirkas, pieni neula huojui hänen sormissaan kuin ruoko tuulessa.
»Pappilassa, herra», vastasi Regina hätiköiden. »Helena tahtoi—» hän pysähtyi, sillä Boleslav oli kuullessaan lemmittynsä nimen ensi kertaa hänen huuliltaan, moisilta huulilta, hätkähtänyt kuin ruoskaniskun satuttamana.