Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut tärisivät.—Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli?
»Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä.—
Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan.
Regina kirkaisi kimakasti, koetti kouristautua Boleslavin käteen, mutta vaipui sitten paikoilleen. Boleslav meni ulos ottaakseen melun syystä selvää. Eteisessä ei ollut mitään huomattavaa; mutta kun hän avasi lasihuoneen oven, pelmahti tuiskunpuuska häntä vastaan aivan kuin ulkoilmaan astuessa. Ylt'ympäri pilkkopimeä yö. Hän palasi takaisin ja sytytti lyhdyn. Hävityksen kuva, joka nyt kirkkaasti valaistuna avautui hänen eteensä, voitti hänen pahimmatkin aavistuksensa.
Reginan asunto, josta käsin hän oli hiljaisesti hoitanut koko taloutta, näytti luhistuneen kasaan.
Katto oli puoleksi pudonnut sisään ja temmannut osan seinääkin mukanaan. Oven ja lieden välillä oli miehenkorkuinen luminietos, johon oli sekottunut hirsiä, tiiliä ja lasisirpaleita.
Mitä nyt? Mihin Regina? Antaisiko hänkin tytön maata kynnyksellään kuten koiran? Mieluummin muuttaisi hän itse raunioihin ja etsisi makuusijansa kellariholvista.
Hän oli pian tehnyt päätöksensä. Oli vain yksi keino. Siihen oli hänen ryhdyttävä.
Hän veti Reginan vuoteen lumesta esiin, pudisteli sen huolellisesti eteisessä, jottei siihen jäänyt hiudettakaan, ja kantoi sen sitten huoneeseen. Uuninnurkkaan, puoleksi joulukuusen alle, laittoi hän vuoteen lattialle.
Regina nukkui öljylampun rauhallisen valon kajossa.