»Vielä samana yönä alkoi omaatuntoani painaa, ja aamulla viedessäni armolliselle herralle kahvia—sillä minun oli aina oltava hänen lähettyvillään—tunnustin hänelle kaiken.
»Ja hän?»
»Hän tuli liidunvalkoiseksi eikä sanonut sanaakaan—mutta hän sieppasi pyssyn seinältä ja tähtäsi sillä minua. Minä panin käteni ristiin ja suljin silmäni; silloin kuulin kuinka hän päästi kirouksen—ja sitten heitti pyssyn olalleen ja syöksyi ulos. Ajattelin heti: nyt hän tahtoo raivata isän pois tieltä!—Ja kun näin hänen rientävän nostosillalle kaksi verikoiraansa mukanaan, juoksin sukkelaan puiston läpi ja Kissanportaan yli kylään, viedäkseni isälle sanan, että hänen henkensä oli vaarassa. Jos hän olisi ollut kotonaan, en häntä olisi voinut enää pelastaa, mutta hän istuikin Merckelin luona Mustassa Kotkassa. Siellä oli hän kaikki hälyyttänyt jalkeille keskellä yötä ja makasi sitten päissään kuin mikäkin elukka. Mustasta Kotkasta ei hän mene häntä hakemaan, aattelin itsekseni,—ja se olisi ollut liian myöhäistäkin, sillä herra Merckel ja kaikki tiesivät jo koko asian ja nostivat aika häläkän minut nähtyään ja kävivät minua ahdistelemaan ja aikoivat väkisin panna minut puhumaan, mutta minä puraisin kieleeni, jotta veri tuli, ja olin vaiti. Sitten päästivät he minut valloilleni, mutta minä juoksin armollista herraa vastaan ja heittäysin hänen jalkoihinsa ja sanoin: Säästäkää hänet, se ei hyödytä mitään, sillä maailma tietää sen jo kuitenkin.—Silloin potkaisi hän minua, niin että pyörtyneenä lysähdin maahan, mutta isälle ei hän tehnyt mitään... Ja sitten kahden viikon perästä tuli santarmi minua noutamaan ja vei minut Mustaan Kotkaan. Siellä istui viinihuoneessa viisi tai kuusi ylhäistä vierasta herraa, tämä herra maaneuvos heidän mukanaan, ja ovi sulettiin jälestäni ja minua alettiin kuulustella... Mieluimmin olisin ainoastaan itkenyt enkä tehnyt muuta mitään, mutta sitten rohkaisin mieleni ja arvelin, että isälläni oli tapana juoda enemmän kuin janottikaan, ja hän kai oli nähnyt pahaa unta... Mutta silloin näyttivät he minulle kukkaroa, jonka he olivat ottaneet häneltä pois.—Ja silloin, herra, ... silloin sanoin, että rahat olivat ... palkka, jonka sain, kun annoin—» Hän vaikeni ja painoi kätensä kasvoilleen, joille häpeä levitti tumman punan...
»Jatka», käski Boleslav, purren hampaansa yhteen.
»Eiväthän he minua uskoneet, herra, mutta he kai huomasivat, etteivät saisi minulta totuutta selville, sillä he eivät kyselleet enempää. Ja sitten alkoivat he hiljaa neuvotella keskenään, mutta minulla on hyvät korvat, minä kuulin kaiken... Oliko minut pistettävä vankeuteen, jotta oppisin puhumaan, oliko armollinen herrakin vangittava? Sellaisia he juttelivat. Ja sitte tulivat toiset ja arvelivat, että piirille olisi häpeäksi, jos kielikellot pääsisivät sellaista soittamaan, ja koko Itä-Preussinkin kunnia siitä kärsisi, ja kun sitä paitsi ei ollut sitovia todistuksiakaan, oli täysi syy painaa asia hiljaisuudessa unohtumaan—he mainitsivat sen jotenkin toisin, mutta sanat olen unhottanut.»
»Ja sitten päästivät he sinut menemään?»
»Niin. Herra Merckel sanoi, että minun oli korjattava luuni, sillä minä saastutin talon.»
Syntyi äänettömyys. Sitten kulautti Boleslav yhdellä siemauksella pari kolme lasia väkevää viiniä ja sanoi: »Nyt paloyö!»
Regina hypähti silloin tuoliltaan pystyyn ja tuijotti häneen kauhistunein katsein.
»Minun pitäisi ... tulipalosta?»