Omituista. Mikä muutamia minuutteja takaperin oli täyttänyt hänen sydämensä suurimmalla riemulla, näytti hänestä nyt laimealta ja värittömältä ja pudotti hänet kuin pilvistä. Siihen oli varmaankin syypää tämä villi nainen, jonka läheisyys hämmensi hänen ymmärryksensä.
Autuas mielipuolisuus näytti vallanneen tytön. Ja kuinka hän hymyili! Kuinka hän tuijotti tyhjyyteen!
Hän palasi. Hän liukui eteenpäin kuin unissaan.
»Regina.»
Hän sulki tuokioksi silmänsä. »Mitä, herra?»
»Mikä sinun on tänään?»
Hän pudisti hymyillen päätänsä. »Ei mikään, herra.»
Ja jälleen sama katse—unelmiin hukkunut, sulanut onnen kyyneliin.
Boleslavin rintaa ahdisti. Oli ilmeistä—häntä pelotti.
Silloin päätti hän olla tyttöä enää näkemättä ja kuulematta, elää ainoastaan työlleen.—Hän alkoi penkoa papereita, järjesteli kaikki, mitä tärkeimpiä asiakirjoja vielä oli jälellä, valikoi, laittoi luetteloita ja kopioi. Hänen mielestään tuntui kuin hänen täytyisi olla kaikin puolin valmiina siltä varalta, että äkkiä tapahtuisi jokin onnettomuus.—