Niin kului päivä, niin kului ilta.—Regina kyyrötti loitolla huoneen pimeimmässä nurkassa eikä liikahtanut paikaltaan. Boleslav ei uskaltanut enää häneen vilaistakaan.
Veri jyskytti hänen ohimoissaan, hänen silmiensä edessä karkeloi kellertäviä renkaita, hänen jäsenissään vavahtelivat väsyneet hermot.
Kellon lyötyä kymmenen nousi Regina, mutisi »hyvää yötä» ja katosi esirippunsa taakse. Boleslav ei vastannut eikä katsonut hänen jälkeensä.
Yhdentoista aikaan sammutti hän valon ja meni vuoteeseensa hänkin.
»Miksi sydämeni jyskyttää?» kysyi hän itseltään. »Muista, mitä olet vannonut.» Mutta aavistuksellinen onnettomuuden pelko, jonka hän tunsi lähenevän kuin kummituksen, ei jättänyt hänen sieluaan rauhaan. Hän nousi vielä kerran ja hiipi paljain jaloin asekaapille, jota nousevan kuun hohde himmeästi valaisi. Sieltä otti hän esiin pistoolin, joka hyökkäysten varalta oli aina ladattuna.
Se oli ollut hänen turvansa monessa verisessä ottelussa. Sen oli häntä tänään suojeltava omaa itseään vastaan.
Hän pani sen hana vireessä viereensä yöpöydälle.
»Jokohan nyt silmäsi sulkeutuvat?» kysyi hän, painaen päänsä tyynyyn. Hänen epäilyksensä oli aiheeton. Jo muutamain sekuntien jälkeen tunsi hän, kuinka väsymys hiljaa herpaisi hänen jäsenensä ja ajatuksensa.
Kerrassaan kummallinen uni herätti hänet syvästä unesta puolivalveille. Hän näki pimeässä, joka häntä ympäröi, kaksi hurjannäköistä silmää, jotka kiiluivat häntä kohden kuten pantterikissan silmät. Ne näyttivät olevan vain muutaman tuuman päässä hänen kasvoistaan. Ne tuijottivat häneen jäykän palavina, ikäänkuin tahtoisivat hänet lumota ja hurmata.