Hänen hengityksensä oli vähällä pysähtyä, sillä toisen huounta virtaili lämpimänä hänen ylitsensä.
Ja tosiaan ei se ollut mikään uni. Hän oli avannut silmänsä seposelälleen. Hänen vuodepeitteensä oli kuunhohde aivan kuin liidunnut. Ja silmät hehkuivat yhä edelleen kuluttavalla tulella häntä kohden. Kasvojen piirteet selvisivät näkyviin. Naisen valkopukuinen vartalo kumartui hänen ylitsensä.
Suloinen säikähdys värisytti hänen ruumistaan.
»Regina», jupisi hän.
Silloin vaipui olento polvilleen hänen vuoteensa viereen ja peitti kyynelin ja suudelmin hänen kätensä.—Boleslavin valtasi hiljainen herpous. Hän halusi silitellä mustaa tukkaa, joka irtoimena valui tyynylle, mutta hänen kädellään ei ollut voimaa vapautua Reginan käsistä.
Silloin—»muista valaasi!» huusi ääni hänen povessaan. Äkillinen kauhu ponnahdutti hänet pystyyn.
Vielä puolinukuksissaan tempoi hän irti kätensä ja hapuili pistoolia.
»Hän tai sinä!»
Laukaus pamahti. Regina päästi tuskanparahduksen ja vaipui otsalleen vuoteen reunaa vasten. Samassa kuului vastakkaiselta seinältä sälinää ja ryskettä. Isoäidin kuva oli pudonnut maahan.—
Hämmentyneenä katseli hän ympärilleen, vasta nyt heräten täysin tajulleen.